Urho ”Urkki” Kekkonen (1900–1986)

Peräti neljä kautta presidenttinä toiminut Kekkonen oli henkeen ja vereen Lapin ystävä. Innokasta kalamiestä ja hiihtäjää kutsuivat pohjoisen kalavedet kesäisin ja avarat sivakointimaisemat keväisin. Hiihtoreissut muodostuivat etenkin alkuvuosina näännyttäviksi, erittäin urheiluhenkisiksi suorituksiksi: vaellukset käsittivät parhaimmillaan 300–400 kilometrin kokonaismatkan, ja päivämatkatkin venyivät toisinaan 50 kilometrin pituisiksi. Ei ihme, että hyväkuntoisen Urkin hiihtotovereita alettiin kutsua perässähiihtäjiksi.

Päämies viihtyi loistavasti Lapin miesten seurassa keskustellen aina jäkälämaiden riittämättömyyksistä tieverkostojen laajentamisiin. Tapana oli juoda pystypääkahvit, polttaa sikarit ja ottaa tujaus konjakkia kielenkantojen voiteluksi.

Urkin ensimmäisenä ja toisena presidenttikautena etenkin Itäkairan ja Käsivarren järvet sekä joet olivat ensisijaisia kalareissujen kohteita. Siikaa, taimenta, rautua, harjusta ja ahventa pyydettiin lukuisat kerrat syrjäisistä maankolkista ja vaikeiden taipaleiden takaa. Käsivarren jokimaisemista tutuiksi tulivat ainakin Lätäseno, Rommaeno ja Poroeno sekä järvistä Kekkosen kämpän seuduilta Porojärvi, Pitsusjärvi ja Somasjärvi.

Kekkosen turvamiehenä toiminut kapteeni Teuvo Hirvonen muisteli Kekkosta kalastajana Mauri Soikkasen Urho Kekkonen – Kovetettu kalamies -kirjassa seuraavasti:

"Uupumaton vesillä uurastaja hän oli. Kun muut tulivat rantaan kahville ja nauttimaan eväitä, Kekkonen vain kalasti. Laskin kerran hänen heittojaan. Niitä kertyi noin sata heittoa tunnissa, jos kalaa ei saatu. Tämä merkitsee lähes kahta heittoa minuutissa, joten vapa siinä heilui ja siima viuhui. Hirvonen myös korostaa, että Kekkonen oli taitava heittokalastaja. Ei hänen uistimiaan tarvinnut päästellä rantapuista tai kaislikoista, ja hyvin hän tunsi vieheen uinnin."

Toisaalta Kekkosta arvosteltiin myös armottomaksi saalistajaksi, joka ei nauttinut kalan väsyttämisestä vaan veti kalan raa’asti maihin eikä koskenut saaliiseensa itse. Apumiesten täytyi irrottaa kala ripeästi koukuista, jotta päämies pääsisi heittämään uistinta mahdollisimman nopeasti uudelleen. 

Kekkonen pyrki luomaan itselleen ylivertaisen kalastajan mainetta. Kalatovereiden tuli aina varoa saamasta saalista enemmän kuin Urkki, muuten he tulisivat muistamaan päivän vielä pitkään. Ylivertaisuuden myytti sai perustansa uutterasta ja osaavasta kalastamisesta mutta myös siitä, että hänet ohjattiin aina parhaimmille paikoille ja muut oppivat pitämään huolen heikommasta kalansaaliista.

Presidenttikaudet koulivat Kekkosesta kokeneen ja uupumattoman kalamiehen. Hän kiteytti suhteensa kalastamiseen lyhyesti ja ytimekkäästi:

"Ei kalastus ole minulle harrastus, se on vakaumus."

 

Aslak Juuso (1887–1969)

Presidentti Urho Kekkosen kestiystävänä sekä praatitoverina muullekin Suomelle tutuksi tullut, Kaijukaksi puhuteltu poromies asusteli perustamassaan Käsivarren Raittijärven kylässä. Matkaa Juuson asuinpaikasta lähimmälle tielle oli ja on edelleen reilut 30 kilometriä. Yliperän patriarkaksi nimetyn Aslakin sanotaan kieltäytyneen Kekkosen tarjoamasta tiestä talolleen ja hankkineen puolestaan ensimmäisten joukossa moottorikelkan. Aslak Juuso hoiti myös tupansa viereistä Suomen pohjoisinta perunamaata.

 

Kaarina Kari (1888–1982)

Lääkäri, liikuntajärjestöjohtaja ja voimistelunopettaja Kari saavutti professorin arvonimen vuonna 1959. Hän toimi Suomen Naisten Liikuntakasvatusliiton puheenjohtajana melkein kolme vuosikymmentä. Kaarina Karin ansioksi voidaan laskea nykyisin suosittu retkeilyvaellus Käsivarren erämaissa. 1930-luvulla Kari ja hänen naisvoimistelijaystävänsä Anna Lehtonen ja Inkeri Arajärvi veivät Halti-tunturille ensimmäisen vieraskirjan, johon on tähän päivään mennessä ilmestynyt yli 110 000 Haltin valloittajan nimeä. Kyseinen vaellus aloitti niin sanotun hupiretkeilyn tuntureille. Ennen Kaarina Karin historiallista vaellusta Haltilla vierailivat lähinnä poronhoitajat, rajavartijat, maanmittaajat ja tutkijat.

 

Samuli Paulaharju (1875–1944)

Yksi Suomen kuuluisimmista kansanperinteen kerääjistä kiersi uutterasti tallentamassa jo nykyään kadonnutta maailmaa ja teki työnsä äärimmäisen pikkutarkasti. Paulaharjun kansantieteelliset teokset esimerkiksi Itäkairasta, Petsamosta ja Yläperältä nauttivat suurta arvostusta ja ovat merkittäviä todisteita menneistä tavoista, perinteistä ja uskomuksista. Useat Metsähallituksen erähistoriakohteiden sisällöt selostuksineen ja kuvailuineen perustuvat juurikin Samuli Paulaharjun elämäntyön hedelmiin: tietoihin, jotka olisivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi ilman asialleen omistautunutta merkkihenkilöä.