Tarinat

Kaapin Jounin viisauksia

Kaapin Jouni ei ollut varreltaan suuri mies, mutta hänen ajatuksensa ja oivalluksensa ihmiselämän totuuksista ja ihmetyksistä herättivät syvää kunnioitusta. Muutama esimerkki Jounin nopeasta älystä ja viisaudesta:

Kaapin Jounin tilalla riitti vieraita laidasta laitaan ja kestitys olikin viimeisen päälle järjestetty. Vieraat yöpyivät usein porontaljoilla Jounin aitassa, missä isäntä tarjosi usein myös hopeisista pikareista yömyssyksi konjakkia ja sanoi: ”Vain terveydeksi ja hyvälle unelle”.

Henkeen ja vereen poromies ja saamelainen kun oli, Jouni söi ruokansa neljäntuulenlakki päässään ja tokaisi arvostelijoilleen: ”Jo vain ruoka syödään lakki päässä, koska se lakki päässä hankitaankin”.

Kerran yksi kalastusporukka sattui Jounin maille ja ihmetteli, miten kukaan saattaa asua perheineen täällä Jumalan selän takana. Siihen teräväsanainen Jouni tokaisi: ”Vaan kuka sen tietää miten päin Jumala seisoo. Tiijäkkö sen sinä?”

Kaapin Jouni opastaa jänkäkoiran paistossa

Kirjailija Raimo O. Kojo sai nuorena poikana oppia hauen paistoon itseltään Kaapin Jounilta Lemmenjoen erämaassa. Seuraava kuvaus on peräisin Kojon kirjasta Pohjoiset erämaat – omien polkujen kulkijalle vuodelta 1997:

"Vuonna 1955 Kojo sai tavata Jounin: Mistään tietämätön koulupoika sai silloin Lemmenjoen Kultasatamassa kädestä pitäen käytännön eräopetusta. Aamuyön nuotiolle kesken tärkeän kalanpaiston tupsahtanut mystinen, ystävällinen, iloluontoinen lapinäijä näet näytti aamuyön nuotiolla heti alkuunsa, miten Lapissa paistetaan jänkäkoiraa… Pian kärysi paistajan mielestä juuri herkulliseksi kypsynyt, mutta saamenmiehen halveksima jänkäkoira kelonoksatulessa mustaksi karstaksi. Hämmennys oli valtava, mutta hetken naureskelun jälkeen Jouni kaivoi repustaan tilalle aitoa, suussa sulavaa Leammin graavisiikaa."

Kolmen repun mies kätilönä erämaakämpällään

Jäkälä-äytsin kämpällä koitti ensilumi, ja Veikko Nevalainen odotteli rauhassa talven tuloa mökissään, kun sisään astui yllättäen tukevanoloinen nuori naishenkilö. Neitosen vähentäessä vaatetustaan huomaa Veikko painon kertyneen alavatsan seudulle ja päättelee samassa h-hetken olevan käsillä minä hetkenä hyvänsä.

Nopean arvioinnin jälkeen Veikko alistui kohtaloonsa ja ryhtyi valmistelemaan synnytystä, sillä suksia ei miehellä ollut kuin yhdet ja ahkiolla vetoa olisi kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä lähimpään Lapin taloon. Kätilön toimet oli aloitettava. Aluksi Nevalainen rakensi poronnahkoilla vuoratun kopan, työsti vesikattilat ja pesupaljut valmiiksi sekä teroitti leukunsa kuntoon pian koittavaa synnytystä varten. Pienen pojan synnytys sujui niin kätilöltä kuin ensisynnyttäjältäkin mallikkaasti.

Muutaman päivän tarkkailun jälkeen kiirehti Veikko lähimmän puhelimen luo suksilla ja sai lääkärin kiinni. Viimein pitkällisen odottelun jälkeen Ivalon rajavartioston helikopteri terveyssisarineen sai kyyditettyä äidin ja vauvan sairaalaan. Muutaman päivän päästä he pääsivät jo matkustamaan kotiinsa Helsinkiin.

Pellisen tuvan rakentaminen

Raimo O. Kojon kirjassa Heittiön vaellus kullankaivaja Heikki ”Kultasilmä” Kokko kertoo vuoden 1949 saapumisesta tuleville kultamaille Morgamojan maastoihin:

"Kaamoksen mittaan oli tasavallassa kiertänyt tarinoita Lemmenjoen suursaaliista, puhkuimme intoa päästä kultapuroille. Jukka ja Kullervo suunnistivat Pahaojan kultakartanolle ja ryhtyivät vaivalloiseen urakkaan, alkoivat kiskoa suksikelkoilla vanhoja varusteitamme erämaan halki kohti Lemmenjokea. Jaska ja minä vuokrasimme (Inarin) kirkolta hevosen, jolla vedätimme sapuskakuorman lähelle kultamaita, raskain loppuosuus oli hoidettava ihmisvoimin suksipelillä. Asetuimme Morgamojan varteen, erään valtauksemme kohdalle, elimme romanttisesti rakotulilla, sillä kämppiä ei noilla halmeilla ollut. Ryhdyimme tuvan pystytyshommiin. Eläpä huoli, lähimmät kunnon hongat seisoivat kolmen kilometrin päässä valtaukseltamme. Kolmisen viikkoa sahaa jytyytimme käsipelillä lautatavaraa tapuleihin kuivumaan ja sitten arvioimme pärjäävämme, saisimme aikaiseksi kämpän ja muut välttämättömät rakennukset sekä tarpeeksi pitkät rännit.

Onneksi valtauksen lähitienoilla oli jonkin verran maaliekoja ja joku tuorekin isokokoinen petäjän römilys, jotta saimme melko vaivattomasti seinät kämppään. Tuvan kooksi kertyi vaatimattomasti neljä kertaa viisi metriä. Seuraavana kesänä miehet laajensivat ja kämppä suureni puolella."

Salkko-Niilan palvosreissut Viipustuntureille

Vaikka kuuluisa lapinukko Salkko-Niila olikin kristitty, oli hänellä verissään esi-isiensä vanhat uskomukset ja palvontavietti vanhoille seitapaikoille. Useat tarinat kertovat Niilan vaeltaneen 1800-luvulla vuosittain porojen rykimäaikaan salaisille palvontamaille Lemmenjoen viereiseen Viipustunturiin. Viipustuntureilla sijaitsee suuri ja ruma pahtakuru nimeltään Lemminkorsa, josta Niila haki poroelolleen hyvää menestystä.

Ennen lähtöään tunturiin Salkko-Niila valitsi aina kaksi kauneinta hirvasta, kaikkein valkoisimman ja mustimman. Hän sitoi ne tiukasti ahkionsa perään ja lähti jutamaan Lemminkorsaan. Ei sanonut kenellekään mihin lähti vaan painui kahdeksi viikoksi tuntureille ja palasi ilman komeimpia hirvaksiaan takaisin. Ukko oli uhrannut kauneimmat poronsa seitakiven jumalille ja voidellut palvoskiveä viinalla ja poronkuulla. Suku oli tehnyt aikoinaan uhrilupauksen Lemminkorsalle, ja sitä Salkko-Niila ei halunnut laiminlyödä.

Matti Mustan sudenpyynti

1900-luvun alkupuolella poroja saalistavia susia oli paljon enemmän kuin nykyään ja niitä myös metsästettiin tarmokkaasti. Siitä osoituksena Matti Mustan ja Hentin-Paavalin yhteinen sudenpyyntikuvaus:

Talvella pehmeän lumen aikaan miehet olivat paimentamassa porotokkaa tuntureilla, kun he huomasivat lumella kahdet tuoreet suden jäljet. Hetken tuumittuaan he päättivät lähteä ajamaan susia takaa hiihtäen. Sudet näyttivät suuntaavaan kaukaisille tuntureille, silloin tuli Matille kiire hiihtää niiden edelle ja käännyttää ne takaisin lähtöpaikkaa kohden. Kovassa hiihtovauhdissa Matin kantama suusta ladattava ase alkoi tuntua turhan painavalta, ja mies jättikin sen ladun viereen muiden ylimääräisten tavaroiden kanssa. Perässä tulleen Hentin-Paavalin mieleen tuli kaverinsa tarvikkeet nähtyään kerätä ne talteen ja avustaa näin kovempivauhtista toveriaan metsästyksessä.

Pakkanen kuitenkin kiristyi, ja kun Matti vihdoin ja viimein saavutti sudet, ne jatkoivatkin kääntymättä matkaansa tuntureille. Sudet olivat Matti Mustan onneksi väsyneet pitkästä pakomatkasta. Aseen jäätyä ladun varteen kovakuntoisen miehen oli katkaistava leu’ullaan tunturikoivusta kaksi vahvaa keppiä ja lähdettävä taistoon kahta kiinni saatua sutta vastaan. Urossusi pääsi pakenemaan, mutta naaraan hän sai lyötyä nurin. Taiston päätyttyä kylmä kangersi jo jäseniä, eikä taljan nylkemiseen ollut enää mahdollisuutta. Matti hautasi saaliinsa lumeen ja lähti hiihtelemään takaisin tulosuuntaansa odottaen näkevänsä pikapuoliin Hentin-Paavalin. Miehestä ei näkynyt vilaustakaan, joten väsyneen Matin oli sivakoitava lähimpään taloon yöpymään.

Paavali oli nähnyt myöhemmin Matin hiihtojäljistä miehen suunnan ja poikkesi yöpymään samaan taloon. Seuraavan aamun koittaessa miehet palasivat hakemaan kaadettua sutta, joka löytyi Matille tutulta taistelupaikalta jo hiukan vironneena mutta heikkokuntoisena. Taas alkoi sama ralli kuin edellisenä päivänä, pyssyt jäivät hangelle ja miehet sivakoivat suden perään. Kahdestaan miehet saavuttivat puolikuolleen suden ja saivat taljan.

Perinteistä poronhoitoa

Poronhoidon merkittävin kannattavuuden perusta oli ja on edelleen pitkälti poron omatoiminen ravinnon etsiminen luonnosta myös talvella, kaivamalla lumen alta. Lumen olomuodon tai paksuuden vuoksi porot saattavat vaihtaa ravintoaan ja etsivät puissa kasvavia luppo- ja naavajäkäliä. 1900-luvun alun pahoina talviaikoina oli jopa tapana kaataa poroille hätäravinnoksi runsaasti puita tai pudotella männyistä kuivia luppo-oksia.

Nykyään poro on lihaeläin ja kaupanteon kohde, mutta vielä 1900-luvun alussa poroja arvostettiin suuresti niiden ajoeläimen ominaisuuksien vuoksi. Ajokkaina käytettiin pääasiassa härkiä, jotka kesytettiin ja koulutettiin. Ajokas valjastettiin vetämään polttopuita, heiniä tai lehtikerppuja sekä tietysti kyyditsemään isäntäväkeään. Kuorman alustoina toimivat puiset ahkiot sekä joskus pelkät sukset.

Erotusten aikaan porot koottiin käyttämällä hyväksi alkukesän verta imevien hyönteisten paljoutta ja loppusyksyllä porojen kiima-aikaa. Tällöin porot elävät suuremmissa tokissa. Yksi merkittävä apu kokoamiseen oli ihmiseen totutettuun poroon ripustettu kello. Kellokaulaisen yksilön kiinnioton jälkeen muut lauman porot seurasivat sitä aitaukseen.

Erotus itsessään oli raskasta työtä. Ensiksi porot täytyi ajaa suuresta emäaidasta niin sanottuun kirnuun, jossa ne otettiin kiinni ja jaettiin korvamerkkien mukaan oikeille omistajilleen. Kukin isäntä päätti kohtalon poroilleen, jotka jaettiin teurastuksen, paimennuksen ja ajokäytön kesken.

Poronomistajat, jotka toimivat tietyllä alueella, muodostavat paliskunnan. Suomessa on yhteensä 56 paliskuntaa. Paliskuntajärjestelmä asetettiin pakolliseksi vuonna 1898. Kullakin paliskunnalla on määrätyt rajat ja suurin sallittu eloon jäävien porojen lukumäärä teurastuksen jälkeen.