Jouni Aikio eli kaapin jouni (1875–1956)

Kaapin Jouni tunnettiin elinaikanaan Suomen rajojen ulkopuolellakin. Hän oli vaikutusvaltaisten miesten kestiväärti, kansainvälistenkin lehtien saamelaiskulttuurin mannekiini sekä edustaja virallisissa tilaisuuksissa mutta ennen kaikkea porokuningas. Usean tuhatpäisen poroelon omistajan vauraus sekä sanavalmis ja lujatahtoinen luonne rakensivat Jounista vähitellen legendan. Kaapin Jounin tila Sotkajärven rannalla kestitsi monenlaisia vieraita aina valtiomiehistä elokuvantekijöihin. Jouni kauppasi myös pääelinkeinonsa hedelmiä kullankaivajille ja jatkosodan aikaisille saksalaisille sotilaille saaden vastineeksi muun muassa kahvia ja kultahippuja. Kaapin Jounilta onnistuivat myös joiut kaiken läpitunkevalla äänellään, niitä hänen kerrotaan osanneen yli 200 eri versiota.

 

Heikki ”Kultasilmä” Kokko (1915–1982)

Kokko tunnettiin yhtenä Morgamojan Kultalan ”perustajista”. Kultasilmäksi ja Heittiöksikin kutsuttu kullankaivaja kokeili onneaan jo 1930-luvulla lähtien Laanilassa, Sotajoella ja Tankavaarassa. Sodan jälkeen Kokko löysi kuitenkin rakkaimmat kaivupaikkansa Lemmenjoen kultamailta. Useiden kertomusten mukaan kultaa löytyi jokaisesta paikasta, minne Heikki silmänsä käänsi. Legendan mainetta ruokki useasti toistettu tarina, jonka mukaan Heikki osti vaimokseen Ranta-Marin toiselta kullankaivajalta Aaro Raumalalta maksuvälineenään kilo kultaa. Tosiasiassa Kokko vuonna 1950 maksoi Raumalalle erosta muodostuneet kulut kullalla.

 

Veikko ”Kolmen repun mies” Nevalainen (1910–1978)

Veikko Nevalainen aloitti kullankaivun vuonna 1948 Miessijoen Kaarreojalla ja siirtyi myöhemmin Jäkälä-äytsin valtaukselleen kuolemaansa saakka. Liikanimi syntyi Nevalaisen tavasta kuljettaa hankintojaan Kultahaminasta Hengenahdistuksenmäen kautta valtaukselleen Jäkälä-äytsiin. Hänellä oli kantamuksenaan kolme reppua, joista hän kuljetti yhtä aina palan matkaa, palasi hakemaan toisen repun ja lopuksi kolmannen. Näin hän sai lopulta kaikki kantamuksensa määränpäähänsä. Veikko toimi vuonna 1966 myös kätilönä erämaakämpässään 21-vuotiaalle helsinkiläisnaiselle ja saattoi maailmaan terveen poikavauvan.

 

Kullervo ”Kone-”Korhonen (1908–1989)

Korhonen oli yksi Morgamojan Kultalan nelikosta. Kone-Korhonen saapui Lapin kultamaille malminetsintään jo 1930-luvulla. Hän perusti Lemmenjoella Kullankaivajain liiton ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Kullervo Korhosesta tuli konekaivun uranuurtaja. 

 

Juho ”Jukka” Pellinen (1910–1953)

Pellisen merkittävyydestä alueelle kertoo jo Morgamojan Kultalan ympäristön nimistöt. Pellisen laki kohoaa Pellisen tuvan eli nykyisen Kultalan autio- ja varaustuvan pohjoispuolella. Laki sai nimensä Jukan kaljua muistuttavan huippunsa myötä. Pellinen kuului Morgamojan Kultalan legendaariseen nelikkoon, jotka synnyttivät eläväisen Kultalan uutteralla työnteollaan.

 

Jaakko ”Iso-Jaska” Isola (1903–1978)

Neljäs kullankaivaja legendaarisesta nelikosta aloitti kullankaivuun vuonna 1946. Morgamojan ja Miessiojan vuosien jälkeen 1950-luvun puolivälissä Isola rakensi Kaarreojan suulle hirsikämpän, jossa hän asui pysyvästi ympäri vuoden aina ikuiseen uneensa saakka. Isolaa pidetään yhtenä kiehtovimmista persoonista kultamaiden historiassa. Yksi syy tähän saattoi olla miehen säästeliäs, useista muista kaivajista poikkeava elämäntapa tai sitkeä ojien tutkimisen ammattitaito. Isola löysi elämänsä aikana kymmeniä kiloja kultaa, mutta ainoastaan vuoden 1978 kesän saalis, reilu 600 grammaa kultaa, löydettiin hänen kämpästään poismenonsa jälkeen. Iso-Jaska pyydysti ravinnokseen riekkoja, kalasti sekä kävi talvisin Norjasta ahkiontäyteisen halpaa margariinia, purkkilihaa ja näkkileipää. Paljon ei elämiseen kultavarastoja kulunut, joten Isolan tunteneet uskovatkin visun miehen kätkeneen saaliinsa Martin Iskon palon rinnemaisemiin. Useat ovat aarretta vuosien varrella etsineet sitä kuitenkaan vielä löytämättä.

 

Yrjö ”Karhu” Korhonen (1922–2003)

Karhukorhonen oli toinen Tankavaaran kultakylän perustajista, joka tunnetaan useista hupaisista muisteluistaan sekä matkoistaan maailman kultakentille kullanhuuhdontaan. Lempinimen “Karhukorhonen” mies ansaitsi kuvaamalla useita vaarallisia tilanteita värifilmille karhuista ja susista. Karhukorhosen kerrotaan päästäneen parisataakiloisen karhun muutaman metrin päähän ja sitten ampuneen sen pistoolilla hengiltä.

 

Matti Musta (1873–1951)

Poromies Musta asui perheineen Ylimmäisen Lankojärven rannalla vuodet 1903–1917. Matin kerrotaan olleen sinnikäs mies, joka niitti lehmilleen järvikortetta pitkien taipaleidenkin takaa ja kuivatti tuvan läheistä suolampea niityksi kaivamalla siihen ojan. 

 

Pellervo ”Pelle” Kankainen (1910–1980)

Kankainen tunnetaan suurena elämäntaiteilijana, kulkurina ja taitavana maalarina sekä piirtäjänä. Lystikkään tarinankertojan kerrotaan nukkuneen talvella taivasalla, pukeutuneen nahkoihin ja eläneen pitkät ajat pelkällä vedellä ja jäkälällä.

 

Nils ”Salkko-Niila” Länsman (1822–1912)

Upporikkaan pororuhtinaan, Salkko-Niilan, tunsi koko Peräpohjola ja Lappi. Länsmanin poroelo oli aikoinaan seudulla omia lukemiaan, puhuttiin jopa viisinumeroisista sarvipäämääristä. Erityisesti tarinat Niilan palvontareissuista Lemmenkorsaan ovat jääneet elämään. Kerrotaan, että Niila olisi luvannut palvoskivelle uhriksi jopa nuorimmaisen tyttärensä. 

 

Sylvia ”Petronella” van der Moer (1923–2014)

Petronellan tarunhohtoinen nimi elää yhä elinvoimaisena Lemmenjoella, vaikka 26-vuotiaan naisen vierailu kultamailla vuonna 1949 olikin vain parin kuukauden mittainen. Toimittajaksi esittäytynyt hollantilainen hurmasi miehiä omalla viattomalla karismallaan ja päätyi kesän ajaksi Morgamojan Kultalaan kokiksi ja siivoojaksi kuuluisalle nelikolle. Petronellan tulomatkan rästiin jääneet hotellilaskut ja epäselvät passiasiat päättivät kaunottaren Lapin-matkan lopulta karkotukseen suojelupoliisin toimesta. Petronella jätti kuitenkin kaipuun lemmenkipeiden kultamiesten mieliin. Naisen muistoksi nimettiin Kultalan lounaispuolen kaksi pyöreäkärkistä, säännöllistä lakimaata Petronellan kukkuloiksi. Sanomattakin on selvää, mistä idea sai alkunsa.