Aleksi ”Mosku” Hihnavaara (1882–1938)

Vasta 55-vuotiaana kuolleen Moskun elämään liittyy monta värikästä tapahtumaa ja tarinaa. Erämaiden kuninkaaksikin kutsuttu porokeisari oli hyvin kiistelty persoona, jota toiset kutsuivat pororosvoksi ja toiset hyväntekijäksi. Lempinimen Mosku hän peri isoisältään. Erämetsissä tiheään kulkenut poromies herätti jo aikaisin kunnioitusta erämiestaidoillaan ja kuvia kumartamattomalla luonteellaan. Moskun kerrotaan pelastuneen verissä päin karhun kidasta jo nuorena poikana ja nousseen nopeasti savottojen hartsuherraksi työteliäänä ja osaavana miehenä. Karttojakaan kokenut eränkävijä ei tarvinnut vaan käytti vaistonvaraista karttaansa maaston muotoja muistellessaan. Hänen asemastaan kertovat myös pirtin yksi ainoa hirvensarvesta valmistettu istuin, jossa pelkästään isäntä sai istua. Moskun sanoin: ”Minä istuin sillä, akka ei jouda istumaan, ja jätkät ovat kyykkysillään”.

Laajalti tunnetuksi Hihnavaara tuli vasta K.M. Walleniuksen Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä -kirjan julkistamisen myötä. Lapin rajavartioston komentajana toimineen Walleniuksen ja Moskun ystävyys ja yhteistyö alkoi vuonna 1918. Tuolloin Moskulle myönnettiin punaisten pidätyksiin oikeuttava valtakirja ja mahdollisuus käyttää ainoana siviilinä Vuotson kylän puhelinta. Tärkein tehtävä oli kuitenkin rajantakaisten, varastettujen porojen noutaminen takaisin Suomeen ja kolttien silmällä pitäminen. Samana vuonna keinahteli lanteilla myös tunnettu ukkomauseri, jonka suojeluksessa kelpasi kohdata karhu tai vihamielinen porovaras. Walleniuksen kertomukset rajantakaisista kolttalappalaisten porovarkaiden etsinnöistä ja ylistävät kuvailut ystävästään Moskusta tekivät Hihnavaarasta legendan jo omana aikanaan.

Porovarkaiden kurittajasta liikkui vahvasti väritettyjäkin huhuja armottomista kolttien kohteluista ja korpilain soveltamisista. Hihnavaaraa pelättiin kauimmaisissakin kolttakylissä. Nuortin takaisen Hirvaskylän kolttayhteisön kotieläimetkään eivät pelolta säästyneet. Siellä kissakin pelkästi häntä niin, että se Moskun työntyessä kuulussa valkkopeskissään talvipakkasesta pirttiin kirmasi palavan piisin lieskojen läpi katolle. Kissan karvan käry vain haisi, ja torven noessa paistoivat valkoiset kynnen jäljet.

 

Kurt Matti Wallenius (1893–1984)

Jääkärikenraalimajuri K.M. Wallenius tunnettiin sotilasuransa ohessa kirjailijana ja useiden erämiesten pyyntireissujen vakiotoverina. Walleniuksen retket rajan taakse kolttalappalaisten porovarkaiden perässä Moskun eli Aleksi Hihnavaaran kanssa kuuluvat Walleniuksen luetuimpiin tarinoihin. Kenraalimajurin erämaan hohtoa ja sen kulkijoita vetävästi kuvailevissa teksteissä vuorottelivat usein Itäkairan legendaariset henkilöt ja heidän yhteiset retkensä kairoissa. Walleniuksen harvinaislaatuisen pätevästi kartoittavat kuvaukset Lapin erämaa-alueilta sisältävät merkittävää tietoa kulttuurihistoriastamme.

Kurt Matti Walleniuksen toimikausi Lapin rajavartioston komentajana tutustutti hänet lukuisiin itärajan tuntumassa seikkailleisiin vahvasti erähenkisiin miehiin. Komentajan tehtäviin kuuluivat sisällissodan jälkeiset Itä-Lapin kolttalappalaisten porovarkauksien lopettaminen ja punaisten vastarintamiesten toiminnan tyrehdyttäminen.

 

Elias Lönnrot (1802–1884)

Maamme kansalliseepoksen kirjoittajan tiedettiin arvostaneen kalastusta elinkeinona, tosin Lönnrotin kalastusaktiivisuudesta ei itsessään ole juuri tietoa. Suomen kielen uudistajan huomattiin kuitenkin olleen kovasti kiinnostunut Suomen luonnosta, ja runonkeruumatkat Pohjolaan innostivat miestä yhä uudelleen. Lönnrot kirjoitti ensimmäisenä Suomen kasvistoa koskevan kokoelman, jonka perehtyneisyyttä osoittavat tiedot vakuuttivat aiheen parissa ammatikseen työskentelevät. Kasvitietoisuuttaan kirjailija kasvatti esimerkiksi Lappiin ja nykyisen itärajan taakse suuntautuneilla retkillään.

Reijo ”Meänteis” Savinainen (1936–)

Kolttalappalaisen kotakentän haltijan mukaan nimetyn salaperäisen miehen vaiheisiin Koilliskairassa liittyy lukuisia kertomuksia, jotka ovat ajan saatossa muokkautuneet suuntaan jos toiseen ja alkaneet elää omaa elämäänsä. Huhut kertovat miehen harmistuneen kertaalleen erämaan rauhan särkymisestä niin, että rupesi uhkailemaan kulkijoita ja varastelemaan heidän kantamuksiaan. Useimmat tarinat ovat liioiteltuja tai huvikseen keksittyjä. Silti Savinainen piipahti syytöksien vuoksi kuritushuoneessakin ja viihtyi siellä lämpimien seinien ja ruoan ääressä kurjien savottojen sijaan.

Savinainen asusteli Lankojärven asentopaikallaan kausittaisesti vuosien 1951 ja 1970 välillä. Miehestä kehkeytyi kairojen legenda, jota pidettiin yleisesti erakkona, vaikka hän sai usein vieraakseen vaeltajia ja teki välillä töitä metsäsavotoilla. Meänteis kirjoitteli myös metsästys- ja kalastusreissuillaan kairan autiotupien päiväkirjoihin runollisia merkintöjään, nuhteli roskaajia ja jakeli ohjeita erämaan kulkijoille. Saattoipa joskus käytetystä säilyketölkistä löytyä kukkakimppukin aseteltuna. Kokenut eränkävijä rakensi kaiken kaikkiaan viisi kämppää tai kämpän teelmää puiston uumeniin ja suunnisti ilman karttaa, tuntureiden huippuja apunaan käyttäen. Lopulta Meänteisen kesytti eräs Koilliskairan vaeltaja ja vei miehen mukanaan Pohjois-Pohjanmaalle.

Savinaisen Lankojärven asentopaikasta on jäljellä enää rinteen kyljessä kuoppana erottuva korsu, verkkovaja (I/E=3533787 P/N=7580550), niliaitta (I/E=3533784 P/N=7580537), ruuhi ja verkonkuivatusriuku (I/E=3533779 P/N=7580536).

tänään sataa, pilvet matalalla mataa. Huomenna on varmaan poutaa, pilvet korkealla soutaa

Meänteisen runo Raappanan kämpän vieraskirjassa Luirojärvellä

 

Josef ”Raja-Jooseppi" Juhonpoika Sallila (1877–1946)

Parkanolainen Sallila opittiin tuntemaan seutunsa kauppiasmiehenä, metsästäjänä, kalastajana, kullankaivajana, helmenpyytäjänä ja parantajana. Luulivatpa koltat miestä jopa noidaksi. Paikalliselta Assari Akujärveltä kansanomaisen nimensä saanut mies asutti Venäjän rajan tuntumassa sijainnutta kenttäänsä toisen miehen vaimon, Matilda Lehikoisen eli Tiltan kanssa. Raja-Joosepin maine on yhtä lailla ristiriitainen kuin aikalaisensa ja ystävänsä Moskun. Useat pitivät salaperäistä korpifilosofia ilkeimmillään pororosvona tai jopa miehentappajana, mutta jääkärikenraali K. M. Walleniuksen kuvaus reilusta ja rehdistä erämaan asuttajasta lienee lähempänä totuutta.

Aluksi Jooseppi eli lähinnä turkiseläinten ja lohien saalistamisella. Muun muassa lukemattomat oravan-, suden- ja ahmannahkat vaihtoivat omistajaa Ivalon Kyrön kaupassa. Myöhemmin Luton erämaiden isäntä hankki Tiltansa kanssa poroja ja lehmiä, muokkasi itselleen perunamaan kenttäänsä sekä kestitsi ja kävi kauppaa moninaisen asiakaskunnan kera. Raja-Joosepin parantajan taitoja ja rohtoja arvostivat useimmat lähitienoon asujat. Hänen tiedettiin pitävän monipuolista lääkevarastoa aitassaan ja myös itse valmistaneen luonnonlääkkeitä. Sairaat saapuivat Joosepin luo vedättämään hampaita ja hoidattamaan tukkonenää, märkäkorvaa, maitorupea tai riisitautia. Pitipä mies tempuillaan seudun pedotkin poissa porojen kimpusta, ja maine vain kasvoi.

 

Sirkka ”Itäkairan prinsessa” Ikonen (1940–)

Harva meistä Itäkairan koluajista on koskaan törmännyt retkillään Itäkairan prinsessaan, mutta useimmat meistä tuntevat hänen kirjoituksensa autiotupien päiväkirjoista. Nimimerkillään kirjoittamat lukuisat kantaa ottavat tai luonnosta haltioituneet tekstit ovat keränneet suuren ihailijajoukon osakseen.

Eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja vaelsi Itäkairan maisemia ensimmäistä kertaa jo vuonna 1975. Ikinuori nainen laskee näinä päivänä nauttineensa olostaan salon kätköissä jo neljän vuoden vuorokausimäärän. Lisukkeet retkimuonaansa Itäkairan tuntija noukkii suoraan luonnosta. Leivän päälle hän laittaa mahdollisuuksien mukaan horsmaa, poimulehtiä ja voikukkaa. Teeksi nokkosta, havupuiden oksia, pakurikääpää tai väinönputkea ja jälkiruoaksi soppaa tai kiisseliä mustikasta, puolukasta, juolukasta, karpalosta sekä variksen-, riekon- ja pihlajanmarjoista.

Syykin prinsessan harvinaiseen tapaamiseen on Ikosen arvostama erämaan luksus, yksinäisyys. Muiden kulkijoiden saapuessa Itäkairan prinsessan majoittamaan tupaan livahtaa nainen kärpän lailla illan pimeyteen ja pystyttää itse ompelemansa louteen lähistölle.

On tämä yksinäisyys täällä ylellistä!
Olen pian viikon kulkenut näkemättä yhtään ihmistä.
Minä pehmustettuja polkuja vaeltelen luonnon suurissa saleissa.
Kuinka kauniisti kukat kukkivatkaan kulkureiteilläni, pitsiliinat kivillä.
Ja mikä musiikki!
Ei somemmin soi Madetojan
salissakaan.
Ja minä nautin,
minä, Itäkairan prinsessa.

Peuraselän autiotuvan päiväkirja 24.9.2008

Urho ”Urkki” Kekkonen (1900–1986)

Peräti neljä kautta presidenttinä toiminut Kekkonen oli henkeen ja vereen Lapin ystävä. Innokasta kalamiestä ja hiihtäjää kutsuivat pohjoisen kalavedet kesäisin ja avarat sivakointimaisemat keväisin. Hiihtoreissut muodostuivat etenkin alkuvuosina näännyttäviksi, erittäin urheiluhenkisiksi suorituksiksi. Hiihtovaellukset käsittivät parhaimmillaan 300–400 kilometrin kokonaismatkan, ja päivämatkatkin venyivät toisinaan 50 kilometrin pituiseksi. Ei ihme, että hyväkuntoisen Urkin hiihtotovereita alettiin kutsua perässähiihtäjiksi.

Päämies viihtyi loistavasti Lapin miesten seurassa keskustellen aina jäkälämaiden riittämättömyyksistä tieverkostojen laajentamisiin. Tapana oli juoda pystypääkahvit, polttaa sikarit ja ottaa tujaus konjakkia kielenkantojen voiteluksi.

Urkin ensimmäisenä ja toisena presidenttikautena etenkin Itäkairan ja Käsivarren kalaisat järvet sekä joet olivat ensisijaisia kalareissujen kohteita. Siikaa, taimenta, rautua, harjusta ja ahventa pyydettiin lukuisat kerrat syrjäisistä maankolkista ja vaikeiden taipaleiden takaa.

Presidenttikaudet koulivat Kekkosesta kokeneen ja uupumattoman kalamiehen. Hän kiteytti suhteensa kalastamiseen lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Ei kalastus ole minulle harrastus, se on vakaumus”. Onkin varsin sopivaa, että moinen merkkimies sai rakastamaansa Koilliskairaan pysyvän muistomerkkinsä, Urho Kekkosen kansallispuiston. Allekirjoittihan mies vuonna 1972 ensimmäisen nimen yli 100 000 nimeä käsittävään adressiin Koilliskairan kansallispuiston perustamisesta.

 

Samuli Paulaharju (1875–1944)

Yksi Suomen kuuluisimmista kansanperinteen kerääjistä kiersi uutterasti tallentamassa jo nykyään kadonnutta maailmaa ja teki työnsä äärimmäisen pikkutarkasti. Paulaharjun kansantieteelliset teokset, esimerkiksi Itäkairasta, Petsamosta ja Yläperältä nauttivat suurta arvostusta ja ovat merkittäviä todisteita menneistä tavoista, perinteistä ja uskomuksista. Useat Metsähallituksen erähistoriakohteiden sisällöt selostuksineen ja kuvailuineen perustuvat juuri Samuli Paulaharjun elämäntyön hedelmiin: tietoihin, jotka olisivat kadonneet ikuisiksi ajoiksi ilman asialleen omistautunutta merkkihenkilöä.

 

Huhti-Heikki (?–1961)

Huhti-Heikki oli Koilliskairan ainoita ammattihelmestäjiä ja mies, jonka maine kiiri ympäri kairojen. Hänen ammattitaitonsa hyvien raakkupaikkojen tunnistamisessa ja niiden oikeanlaisessa käsittelyssä oli vertaansa vailla. Heikki saapui Lapin kulta- ja raakkujoille väsyneenä useiden vuosien Alaskan kultamaiden ja Ruijan kalavesien koluamiseen. Miehen kerrottiin olleen vähäpuheinen ja vältelleen muita ihmisiä. Ystävänsä ja uuden kotipaikkansa helmestäjä löysi kuitenkin Raja-Joosepista ja hänen elämänkumppanistaan Tiltasta, joka oli myös Ähtäristä kotoisin kuten Huhti-Heikkikin.

Huhti-Heikki oli siitä erikoinen kairaneläjä, että hän tilasi kulloiseenkin olinpaikkaansa New York Timesia ja matkasi myymään pyydystämiänsä helmiä aina Amsterdamiin ja Pariisiin asti.