Metsähallitus lupaa erälupia ja elämyksiä. Niille, jotka ovat nyt eristyksissä, annostelemme elämykset turvallisesti erätarinoina. Kirjoittajina ovat Metsähallituksen työntekijät ja kumppanit, jotka liikkuvat vapaa-ajallaan erällä.
Lue kaikki tarinat täältä!
"Lauantaiaamu valkenee aurinkoisena, lähtisköhän tässä pilkille vai alakaisko kotitöille? Valitettavasti keli päättää minun puolestani, kun yhtäkkiä alkaa tuiskuttaa taivaan täydeltä. Eipä ole tälle keväälle tuommoista tuiskua vielä ollutkaan, keittiön ikkunaankin pyryttää lunta niin ettei näe takapihan lintulaudalle, josta on ollut kiva seurailla pikkulintuja ja oravien hippasta männynrungoilla. Urpiaisparvi ja parikymmentä taviokuurnaa niiden tavallisten tirppojen lisäksi tietää menekkiä auringonkukansiemenille, pitänee taas ostaa uusi säkki seuraavalla kauppareissulla. Kuukkelit tykkäävät rasvapaloista, jotka otin talteen, kun laiteltiin kuivalihoja valmiiksi – jokohan ne muuten olis hyviä, onhan ne jo jonkin aikaa roikkuneet.
Sunnuntaina on jo vähän suotuisampi keli, joten ei muuta kuin evästä reppuun, pilkkikamppeet auton peräkonttiin ja menoksi. Harmi kun se isäntä meni maasturilla töihin, olisi ollut vähän varmempi kyyti. Arveluttaa edellispäivän tuisku, aura-autoja kun ei täällä syrjäteillä ihan joka päivä välttämättä näy. Eipä ole nytkään liikkuneet, parissa kohtaa kylätie on puoliksi kinosten peitossa, mutta kyllähän siitä vielä läpi pääsee. Mutkan takana oleva kinos meinaa yllättää, ja iso pilkkisaapas takertuu jonnekin keskikonsolin ja polkimen väliin, mutta irtoaa onneksi kumminkin lopulta ja ehdin hyvin höllätä kaasua. Mökkitiellä ei onneksi ole niin pahoja tuiskukohtia. Tiellä ja palteissa näkyykin riekon kiertelyt, jäniksen loikat ja onhan tuolla näköjään kettukin juoksennellut. Riistakameran luona ei näy mitään jälkiä. Hirvet taitavat pysytellä näin syvän lumen aikaan paikoillaan paremmilla ruokamailla.
Ja sitten reppu pykälään, kairi kainaloon ja jäälle. Hanki kantaa hyvin ja kävelen siihen tavalliseen paikkaan, mistä aina ennenkin on pilkitty. Tässähän se syvän laita pitäisi suunnilleen olla. Ensimmäinen reikä jäähän ja pilkki äkkiä veteen – jospa tällä kertaa! Tämä kevät on ollut kumma: pilkillä ei ole saatu yhtään kalaa paikasta, joka ennen oli takuuvarma ”ainakin yhden ahvenen” apaja. Eipä ole Harmi saanut ahventa, ei. Sen on pitänyt tyytyä latzin pussukoihin ja raksuihin.
Tuulenpuhurin kuulee lähestyvän puiden latvoissa ja siinä istuessa, kun käännän selkää paremmin tuuleen, huomaan vastarannan yllä ison linnun. Äkkiä puhelin taskusta ja alan räpsiä kuvia, kun se liitelee pyörteissä välillä nousten ja sitten taas laskeutuen. Polaroidien läpi en kyllä nyt näe, millaisia kuvista tulee, mutta eiköhän niistä edes yksi onnistu sen verran, että saan kuvaa zoomattua ja tarkistettua, mikä lintu se olikaan: maakotka vaiko lie piekana. Sinne se lopulta häipyy taivaanrantaan ja minä saan taas kinttaan käteen, käännän selkää tuuleen ja alan heilutella juksaa. Vaan ei nappaa vieläkään, pitäisikö tehdä toinen reikä.
Ei se kuopus lähtenyt äidille reiän kairaajaksi, mokoma. Tuumasi vaan, että onko pakko ja virnisti – no ei oo pakko, mukavampikin lähteä yksin niin saa olla niin pitkään kuin itellä huvittaa. Yleensä meillä isäntä toimii ylimpänä reikien kairaajana, kun ei itsellä kädet aina oikein kestä puristusotetta. Onneksi kairi puree hyvin eikä ole raskas veivattava. Jäätä on ihan riittämiin ja ainakin neljässä kerroksessa. Välillä tuntee, kuinka se melkeinpä omalla painollaan uppoaa jonkin matkaa ja välillä taas tiukkenee kunnon jääksi. Taitaa mennä äkkiä nämä jäät sitten kun alakaa kunnolla kevääksi.
Siinä istuessa ja pilkkiä heilutellessa kerkiää muistella ja hunttailla monenmoista. Pienenä tyttösenä kotikylän pilkkikisat oli iso juttu. Sinne piti pilkitkin kiillottaa hammastahnalla. Parhaat olivat peilipilkki ja valio, se peili tosin taisi vähän kärsiä, kun kiillotin sitä äidin patapadalla. Jos madot loppuivat, saatettiin koukkuun laittaa pallojuuston punaista vahakuorta, en kyllä yhtään muista, saiko sillä sitten kuinka hyvin saalista. Yksiin kilpailuihin pyysin isää laittamaan minulle leikarin siimaan, että olisi helpompi vaihtaa pilkkiä. Ei sillon ollut useampaa vapaa vaan yhdellä piti pärjätä. Tärkiänä siinä sitten kisan tiimellyksessä irrottelin pilkin, kaivoin vihreästä paikkarasiasta sen toisen ja plumps, tipautin aventoon – sinne meni. Pienen ajatustauon jälkeen laitoin hissuksiin takaisin sen nyt ainoan pilkkini leikariin ja jatkoin nykyttelyä muina tyttöinä. Enkä mennyt pyytämään uutta vaihtopilkkiä isältä siihen kisaan. Olinkohan lasten sarjassa kolmas vai neljäs sillä kertaa.
Jokohan sitä ensviikonloppuna lähettäis käymään sielä uudella vuokralammella juksalla, ja siinä välillä olisi se isojen ahventen lampikin; jos sattuu syönnilleen, niin siinä on kyllä komiat raitapaidat! Jospa se Harmikin jo saisi tuoretta kalaa.
Hörppään välillä teetä ja teen sitten vielä pari reikää, mutta aivan on kuin kaivosta onkisi – ei nykyn nykyä! Pilviäkin alkaa kertyä enemmän, ja tuuli yltyy taas – kaitpa se on sama lähteä kotia kohti, ettei kerkiä sitä tietä tuiskuttaa kokonaan umpeen.
Autossa tarkistan sitten ne kuvat kännykästä: komeaa sinistä taivasta on, mutta eipä sitä lintua näy yhdessäkään otoksessa – sihti on sattunut varmaan liian alas. Olisi kannattanut ottaa ne aurinkolasit pois kuvatessa."