Blogi
Lasse Pörsti

Aamu ei ole vielä valjennut, kun siirrän auton parkkiin metsän laitaan. Edessä on 1,5 kilometrin pikamarssi täysin uudelle suolle ja muutenkin entuudestaan tuntemattomalle osalle Hirvivaara-Rostuaa. Keli on kuulas ja taivas vielä pilvetön. Aukkoa ylittäessä lähtee reunalta muutamapiikkinen hirvimullikka liikkeelle ja katoaa metsään. Pysähdyn vain hetkeksi seuraamaan sen liikettä ja jatkan taivallusta kohti kohdesuota. Suunnitelmana on mennä lähinnä kartoittamaan alueen teerikantaa ja seuraamaan soidinta. Kiväärin otin mukaan, mikäli hajotettujen poikueiden poikateeriä sattuisi tulemaan ihmettelemään touhua.

Suo avautuu seesteisenä kuuran peitossa. Asettelen kuvat ja käyn metsän reunaan seuraamaan aamun valkenemista. Metsän laidasta toiselta puolelta suota kotvan kuluttua teeri vastaakin suhautukseen. Pian suhautuksia alkaa kuulumaan eri puolilta suota. Yksikään teeristä vain ei rohkene tulla kuville, ja tyydynkin pian nauttimaan kahvista ja aamusta, kun akkateerien pulputukset alkavat kuulua suhautusten suunnista. Joku yksittäinen teeri lentää suon yli liiemmin kiinnostumatta kuvista tai suhinasta. Paluumatkalla autolle yksi poikue karkkoaa aukon vierestä tiheiköstä. Aamun perusteella lintutilanne vaikuttaa sinällään varsin lupaavalta.

 

Trangialla aamupuurot ja päälle vierestä kerättyjä puolukoita. Ei hullumpi aloitus aamulle. Lähden kiertämään aukon reunoja siltä varalta, että teeripoikue ei olisi kaikonnut pitkälle. Jonkin matkaa aukon reunaa seurattuani lähtee teeri koivikon takaa aukon yli, kuitenkin kovin kaukaa. Lintuhavainto kuitenkin. Suolammen reunassa akkateeri hyppää maasta suoraan yläpuolellani olevalle oksalle, mutta väliin jäänyt puunrunko estää laukauksen. Varovainen askel sivulle, mutta teeri ei jää odottelemaan, vaan siivittää puiden sekaan. Laukaus jää jälkeen ja pudottaa vain oksanpätkiä puusta. Edetessä teeri lähtee pariinkin otteeseen edestä lentoon, mutta jo sen verran etäältä, ettei ampumapaikkaa tule.

Suon pääty on tulvinut majavan padon vuoksi. Ahkera eläjä, sillä pato on nostanut vedenpintaa reilun puoli metriä. Todennäköisesti pato on kuitenkin vanha, sillä se alkaa jo puskemaan ruohoa. Matka jatkuu puron vartta pitkin ilman havaintoja riistalinnuista.

 

Sonnihirvi lähtee jokirannasta liikkeelle siihen saapuessani ja rymistelee joen poikki vesi pärskyen. Joki on kosken kohdalta matala ja vesimäärä alhainen majavan tekemän padon ansiosta, joten ylitys onnistuu kuivin jaloin. Koko jokivarren kuusirämeikkö haisee vahvasti metsolta ja niskavilloissa on jatkuva jännitys; kohta se lähtee. Korviin kantautuu kuitenkin vain tuulen huminaa ja joen liplatusta. Ei sen puoleen teeriäkään näy kuusikon reunaa kierrellessä. Sinällään maaston puolesta niitä saattaisi löytyäkin, sillä suojaavaa aluskasvillisuutta ja puolukkaa syötäväksi kyllä löytyy. Linnut ovat kuitenkin jossain muualla.

Paluu soiden reunoille, jokivarsi näytti tyhjältä. Ensimmäinen lintuhavainto hetkeen, kun teeri pomppaa tiheikön keskeltä selän takaa. Akkateeri näkyy vain vilaukselta. Parempi tilanne tulee myöhemmin kuviorajassa, kun musta teeri pyrähtää lentoon ojan reunalta. Laukaus ja toinenkin. Jälkeen jää, ja teeri jatkaa lentoaan puiden latvojen yläpuolelle. Ei auta, huonot laukaukset. Onneksi ei sentään jäänyt haavakoksi.

Aukon reuna, sen takana auto. Päivä on ollut jo pitkä ja maha kurnii.

Akkateeri siivittää, ammun nopean laukauksen ja teeri tippuu kaseikkoon. Osuikohan hyvin? Juoksen paikalle, teertä ei näy. Sivustalta kuuluu räpiköintiä. Juoksen paikalle, teertä ei näy tässäkään. Perhana, raanakko. Todennäköisesti suoliosuma tai ainakin siipi rikki. Lintu voi juosta pitkällekin. Etsin tuloksetta lintua 40 minuuttia, sitten luovutan. Ilman koiraa on lähes mahdotonta enää löytää lintua. Verijälkeäkään ei pysty seuraamaan kuin 10 metriä ja pimeä alkaa hiljalleen laskeutua. Ei mahda mitään, kuuluu lajin luonteeseen.

Siirryn leiripaikalle ja pystytän teltan. Laitan tulet tervaksesta ja paistan makkarat. Trangiassa keittyy hiljalleen armeijassa tutuksi tulleet kuivamuonat. Ihmettelen taivaanrantaa, ja ajatukset kääntyvät illan hämärtyessä jo seuraavaan päivään. Poskipäillä tuntee ilman viilenevän. Koko yön saa nukkua kuin herran kukkarossa, ei ole häiriöitä metsän siimeksessä.

Aamulla kaveri tulee kuuden aikaan sovitulle paikalle. Lähdimme käymään tutulla suolla aamulentoa katsomassa. Sanon kaverille jo mennessä, että lintuja on luvassa. Itse en enää aamulennolta ammu teertä. Ensimmäisestä kuville tulleesta tokasta kaveri ampuu puuhun lennähtäneen teeren. Pian jäljestä toinen tokka lentää puihin kuvien taakse. Kaveri kokeilee kaksi kertaa kiväärillä, mutta kaikki linnut lentävät vahingoittumattomina kauemmas noin 50 metrin päähän. Enää ne eivät uskaltaudu kuville, ja sivulta kuuluva pulputus kutsuu ne luokseen. 

Aamun aikana teeriä lentelee haulikon kantaman ulottumattomissa kolmatta kymmentä. Kaukana näkyy teeriä puiden latvoissakin, mutta emme lähde yrittämään enää niille. Poistumme suolta ja siirrymme moottorimarssilla tutuille paikoille Luostanjoen varteen.

Vastaan tulee pari muutakin metsästäjää, mutta aukolla ei ollut suuren suurta liikettä aamulla. Lähdemme kiertämään kohti joen vartta auringon noustessa. Puron ylitys onnistuu majavan patoa pitkin. Aukon reunassa ei riistaa, eikä suon takanakaan. Tutut paikat tyhjillään, ojatkin ensimmäistä kertaa kuivat. Liekö kuivuus ajanut linnut kosteikoille? Suon takana metsikössä vakiopaikka riistasta tyhjä. Marjoja on tänäkin vuonna, eivätkö sitten ole kelvanneet vai ovatko jo käyneet ruokailemassa. Kuviorajassa toisella puolella palstaa kaksi mustaa teertä siivittää kaverin vierestä. Aivan nappiholli, molemmat ampuvat siluettia aurinkoa vasten. Ei osunut!? Linnut jatkavat lentoa ja me katsomme hölmistyneinä toisiamme: emmekö oikeasti kumpikaan osuneet!? Pienten sadatteluiden jälkeen tuumataan, että toki parempi tämäkin, kuin että raanakoiksi olisivat jääneet. Eilinen kirpaisee vieläkin.

Saaripuron vierusmetsä sopisi metson elinpaikaksi, linnuista ei kuitenkaan havaintoja. Puron ylitys osoittautuukin varsin haastavaksi, sillä majava on saanut puron tulvimaan. Poikittain kaatunutta runkoa pitkin ylitys onnistuu varsin sujuvasti. Aukon toiselta puolelta ei löydy riistaa sieltäkään. Kaveri jatkaa jo matkaa. Itse suuntaan vielä Luostanjoen varteen, ihan vain fiilistelemään sitä reunusmetsää. Mieli lepää, harvemmin siellä riistaa on näkynyt, mutta sitä on silti mukava kulkea. Joen pinta on alempana kuin koskaan. Joen töyräillä on paikoin kymmeniä lahoavia puunrunkoja. Majava lie tikahtunut kunnianhimoonsa padota 20 metriä leveä joki.

Paluumatkalla autolle kierrän vielä aukon reunaa. Edestä pyrähtää lentoon aukon ylle koppelo. Seuraan katseella, kun se laskeutuu joen reunusmetsikköön. Hiivin perässä varovasti. Koppelosta en uutta havaintoa saa, eikä sen puoleen enää ase kourassa riistaa näy. Auringon lämpö herättää loppumatkalla vielä reissun ensimmäiset hirvikärpäset. Kotimatkalla tienposkesta lähtee kaksi mustaa teertä.

Lintujen määrä vaikutti nyt melko maltilliselta, aiempina vuosina usein niitä näkynyt enemmänkin. Toki päivissä ennenkin ollut vaihtelua. Pitänee vielä käydä käveleksimässä syksymmällä. Voihan se olla, että hajalle ajetut poikueet ovat alkaneet jo parveutumaankin. Ehkä Tapio on silloin jo suotuisammalla tuulella.

Kirjoittaja kuuluu Erälupien vapaaehtoisiin somemetsästäjiin, jotka jakavat jahtitunnelmiaan syksyn aikana eri puolilta Suomea.