Metsähallitus lupaa erälupia ja elämyksiä. Niille, jotka ovat nyt eristyksissä, annostelemme elämykset turvallisesti erätarinoina.
"Seikkailun ja jännityksen haluko lienee herättänyt kiinnostukseni metsästykseen jossakin vaiheessa yläkouluikää. Lopullisesti kipinä kai iski, kun vanhempi veljeni suoritti metsästäjätutkinnon ja meillekin alkoi tulla Metsästäjä-lehti. Siihen aikaan mopon virittely ja pallon potkiminen oli suurimmat intohimot, viimeisenä tuli koulunkäynti. Urheasti yritin muun tekemisen ohella lukea Metsästäjän opasta ja onnistuin peräti kolmannella kerralla lopulta kortinkin saamaan. Kaipa ne kysymykset sitten osasin jo ulkoa.
Jossakin vaiheessa keväällä 1981 isäni toi joltakin kyläreissuiltaan meille pojille koiran. Nalle-nimeltään, vaikka se suomenpystykorva olikin. Papereita ei tietenkään ollut ja eipä niitä kyseltykään. Tullessaan Nalle oli reilun vuoden vanha ja isän mukaan entinen omistaja oli luopunut siitä, koska oli ampunut salaa hirven Nallen haukkuun ja jäänyt siitä kiinni. Ikävät poliisit olivat vieneet entiseltä omistajalta aseet ja niinpä koirakin jouti pois.
Nalle sopeutui meille hyvin. Autoja se tosin pelkäsi paljon, koska sen entiseen asuintaloon ei tullut kuulemma edes tietä eikä entisellä isännällä ollut autoakaan. Muutama viikon ajan maantiellä lenkittäessä Nalle syöksyi auton lähestyessä ojaan tai kaiteen alle piiloon. Eipähän tarvinnut pelätä koiran jäämistä auton alle. Luonteeltaan Nalle oli säyseä. Ainoat poikkeukset olivat mopot, postinjakaja ja humalaiset. Viimeksi mainitut saivat poikkeuksetta Nallelta muistoksi hampaan jäljet takapuoleen.
Kesän aikana hankin rinnakkaisluvan enoni haulikkoon. Ase oli hanaviritteinen 16-kaliiberinen yksipiippuinen Winchester model -38. Haulikon iskuri oli kulunut, minkä vuoksi kaikki patruunat eivät lauenneet. Vihtavuoren patruunat lähtivät yleensä ensimmäisellä virittämällä, mutta esimerkiksi Eleyt olivat toivottomia. Niitä sai joskus hakkuuttaa kolmekin kertaa ja siitä huolimatta patruuna ei lauennut.
Metsästysseuran jäseneksi hankkiuduin kesän aikana ja seuran metsästysmaat olivat sopivasti isovanhempieni maitten naapurina. Nalle vietiin isovanhempien luokse jo hyvissä ajoin ennen metsästyksen alkua ja ainakin pyiden vihellystä Nalle sai kuunnella kuusikon laidassa olleen koppinsa katolta jo ennen h-hetkeä.
Kanalintujen metsästys alkoi syyskuussa, ja Nalle oli todistanut kesän aikana osaavansa haukkua täydellisesti kaikki pihan pikkulinnut ja erityisesti oravat. Heti kauden alussa sitten rävähti. Veljeni ampui Nallen haukkuun ensimmäisen ukkometson. Komea oli lintu ja käytiinpä veljen kanssa katsomassa ampumapaikka ja puukin, missä metso oli koiralle nokkaa purrut. Paikka oli Lieksan Riuttajärven päässä. Itselläni tietysti harmitus lisääntyi, olinhan saanut ammuttua yhden pyyn ja kunnon tilanteita ei ollut vielä siunaantunut.
Nallella oli selvästi suuri kiinnostus hirviin. Tuohon aikaan hirviä oli Lieksassakin hyvien ruokamaiden takia runsaasti. Muutamia kertoja Nalle saattoi hävitä pariksikin tunniksi hirven jäljille ja kerran kuuntelinkin Nallen heleää hirvihaukkua reilun tunnin ajan. Hirvistä selvittyään tuntui, että oravien lisäksi metsässä ei ollut kuin myyriä. Niittenkin jahtaajanakin Nalle oli mestari. Eteenpäin päästiin heti, kun myyrä oli Nallen hampaissa.
Syyskuun toinen viikonloppu meni, eikä mitään merkittävää edellisessä kappaleessa mainittujen tapahtumien lisäksi tapahtunut. Koitti maanantai syyskuun neljästoista ja tuo päivä oli koulusta vapaata, syytä en muista. Todennäköisesti oli taksvärkkipäivä ja olin lupautunut ukille apumieheksi perunan nostoon. Nalle oli viikonlopun metsäpäivien jälkeen väsynyt, mutta katseli minua kuitenkin kopin ohi kävellessäni anovasti iloisesti häntää heiluttaen. Iltapäivällä ajattelin, että käydään Nallen kanssa tekemässä vielä pikkuinen kävelylenkki läheisessä Riuttavaarassa ennen kotiin lähtöä. Sieltähän se velikin oli metsonsa ampunut.
Päivä oli poutainen ja tuulinen. Kiersimme ensin viereisen Petronvaaran ilman tapahtumia ja ajattelinkin oikaista takaisin isovanhempien pihaan käymättä enää Riuttavaarassa. Jäin odottamaan Nallea Petronjärveen laskevan puron ylityspaikalle. Nallea ei näkynyt, ei kuulunut. Tuuli tuntui vain voimistuvan ja kotiinkin olisi jo pitänyt lähteä. Huusin Nallea, ei mitään. Välillä tuntui kuin koiran haukku olisi kuulunut jostain päin, mutta selvää siitä ei saanut. Lähdin kävelemään puron yli ja kuulostelin kävellessäni, ei kuulunut enää sitä aavistustakaan koiran haukusta. Väsytti ja vähän jo kehtuuttikin. Se aavistus koiran haukusta jäi kuitenkin vaivaamaan ja palasin puron yli takaisin äskeiseen lähtöpisteeseen. Nyt olin varma, että koiran haukku kuuluu ja lähdin hiippailemaan kohti Riuttavaaraa. Pari sataa metriä käveltyäni tunnistin Nallen haukun. Tulin polkua pitkin vasta hakatulle tielinjalle, johon tietä ei vielä ollut ehditty rakentaa. Vaaran rinteestä kuului Nallen kiihkeä haukku välillä vingahdellen. Vasta myöhemmin opin, että Nalle vingahti ainoastaan ukkometsolle haukun lomassa. Hiivin rinnettä ylöspäin yhtään tietämättä, mitä haukussa oli tällä kertaa. Mietin, toimiiko haulikko, olin onneksi ottanut käyttöön ainoastaan vihtavuorelaiset, joten se oli todennäköistä.
Huomasin Nallen vaaran rinteessä ja Nalle huomasi minut. Se vaihtoi puolta niin, että sillä oli näköyhteys minuun. Haukku kiihtyi ja aloin jo itsekin epäillä tällä kertaa olevan kyseessä linnun. Metsä oli järeää, päällä kasvoi tukkimäntyä ja pohjalla pienempää kuusta. Yritin käyttää kuusten suojaa ja lähestyä haukkupaikkaa. Näköyhteyttä ei meinannut tulla ja olin jo noin viidentoista metrin päästä Nallesta. Edessä oli tiheä kuusi, jonka takaa yritin tiirailla isoon mäntyyn, johon Nallen katse oli lukittu. Vielä vähän eteenpäin kuusen takaa ja siinähän se istui ukkometso puolipuussa vahvan oksan päässä kaula pitkällä koiraa katsellen.
Automaattisesti viritin Winchesterin hanan ja lähetin haulit saman tien matkaan, haukkuhan oli kestänyt jo ties miten kauan. Metso hakkasi siivillään ja hetken luulin osuneeni huonosti. Hitaasti musta möykky lähti kuitenkin tippumaan kuolleena alaspäin ja onneksi Nalle osasi väistää putoavaa lintua. Samassa Nalle oli jo Metson niskassa kiinni ja annoin sen hetken aikaa nauttia saaliista. Nalle luovutti saaliin ja samalla huomasin olevani pulassa.
Koska tarkoitus oli lähteä tälle reissulle vain jaloittelemaan, olin jättänyt repunkin puukkoineen pois matkasta. Siispä metso käteen ja kohti majapaikkaa. Olin siinä niin tohkeissani, että eksyin enkä vähään aikaan tiennyt, missä olin. Hetken käveltyämme tulimme purolle ja kohta löytyikin jo tuttu ylityspaikka. Nalleakaan ei huvittanut enää lähteä jaloistani mihinkään, vaan yhdessä kävelimme esittelemään lintua ukille ja mummolle.
Nallen kanssa saimme vielä tulevina syksyinä monta ukkometsoakin. Mitään niistä en kuitenkaan muista näin yksityiskohtaisesti ja täytyy myöntää, että tätä kirjoittaessani herkistyin itsekin muutamia kertoja Nallea muistellessani. Nalle oli kirjaimellisesti kaiken viljan koira ja itselleni Nalle oli SE koira.
Nalle pääsi eläkkeelle yhdentoista vanhana. Kävimme tuona syksynä yhden ja samalla viimeisen kerran metsällä. Nallen kuulo oli jo mennyt, mutta vieläkin se hajuaistillaan otti ukkoteeren haukkuun. Nalle vietti eläkepäiviään tyytyväisenä sisäkoirana ja viimeisenä elinpäivänään neljäntoista vanhana monien vaivojen vaivaamana ennen viimeistä kertaa eläinlääkärille menoaan Nalle antoi vielä muistutuksen naapurin kissalle nokkimisjärjestyksestä."