Kuka varmistaa erävalvonnan rahoituksen?

Savukukon tuomion julki tultua olemme nähneet monenlaista julkista keskustelua. Yksi pitää rangaistuksia kohtuuttomina vertaamalla tekoja ihmisen tappamisesta saatuihin tuomioihin. Toinen pettyy metsästyskieltojen ja tuomioiden pituuteen ja kolmas kiirehtii vakuuttamaan luottamuksen olevan nyt kollektiivisen puutteellista suurpetojen kannanhoitoon ja viranomaisiin.

Aika vähän näkee keskusteltavan siitä, miten erävalvonta ja erityisesti metsästyksenvalvonta on Suomessa järjestetty. Perusvalvonnan taso on määräävä tekijä rikollisuuden ennalta estämisessä. Valtion maillahan erätarkastajat valvovat laajoja alueitaan. 1.1.2006 voimaan tulleen erävalvontalain myötä erätarkastajien toimivalta rajoittui aiempien poliisivaltuuksien sijaan valtion maille, eikä vuoden 2024 lainsäädäntömuutosvaiheessa toimivaltaa haluttu laajentaa. Yksityismailla metsästyksen valvontaa tekevät poliisi, rajavartiolaitos, tulli ja riistahallintolain vapaaehtoisrakenteet – vaikutuksiltaan vaihtelevasti.

Olen huolissani erävalvonnan tasosta, siis perusrahoituksesta. Erävalvontaan tarvitaan korvamerkittyä rahaa – jos tehtäväkenttä on laaja kuten poliisilla, erävalvonnan tekeminen helposti priorisoituu pohjalle. Ainoa luonto- ja erärikollisuuden ennalta estämisen ja paljastamisen keskittyvä pumppu on Metsähallituksen erätarkastajat. Viimeisen kahden kolmen vuoden aikana erätarkastajien pääluku on tippunut kolmestatoista yhteentoista. Vakituisia virkoja ei onneksi ole vielä lakkautettu, vaan tämä on tapahtunut hankerahoitusten päättymisen myötä. Sopeuttamistoimien seurauksena erätarkastajien kalustossa on tultu suorituskyvyllisesti alaspäin: viikonlopputöitä ja ylitöitä on vähennetty, mitkä kaikki jo näkyvät laskevana toiminnallisena tuloksena.

Metsähallituksen valtiolta kokonaisuudessaan saaman budjettirahoituksen merkittävä pieneneminen heijastuu myös erätarkastajien toimintaan. Erätarkastajan työtä tukevien muiden vastuualueiden maastotyöläisten määrä on vähentynyt. Sama koskee myös erätarkastajien käyttämiä valvontatupia ja kaluston säilyttämiseen tarvittavia hallitiloja, joiden määrää on vähennetty ja suunta näyttää jatkuvan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pienestä budjettirahasta suoraan erävalvonnan maksettavaksi jää yhä enemmän matkustus- ja vuokrakuluja, mikä on pois jostakin muualta – esimerkiksi hankinnoista.

Myös erävalvonnan rahoituksesta osa kohdennetaan Metsähallituksen yhteisiin menoihin, niin sanottuihin konsernikuluihin, ja myös tämä osuus on viime vuosina kasvanut. Metsähallitus on esittänyt valtion budjettirahalla toimivan erävalvonnan pysyvän kehyksen nostamista, mutta esitys on jäänyt pöytälaatikoihin.

Erävalvonnan varainkäyttö on viimeisen parin vuoden laskenut noin kahdesta miljoonasta 1,75 miljoonaan euroon. Jokainen voikin miettiä, onko keskimääräinen valtion maiden yhden miljoonan hehtaarin valvonta-alue erätarkastajaa kohti yhteiskunnalta riittävä panostus erävalvonnan kasvavaan tarpeeseen nähden.

Erävalvonnan tila ei parane vakuuttamalla silmät sympatiasta soikeana tehtävän tärkeyttä. Kysymys on viime kädessä siitä, miten vakavia metsästysrikoksia maastosta kaivetaan esille. Siihen tarvitaan perusvalvonnan lisäksi reagointivalmius, tarpeettomaksi osoittautuneita tarkistustehtäviä, jäljen piirtämistä hankeen, havaintoja, näytteitä, lukemattomia voileipiä kannonnokassa ja jokunen kylmä maksalaatikko. Ennen kaikkea siihen tarvitaan motivoitunut osaava henkilöstö, jolla on suorituskykyinen kalusto.

Minä arvostan suomalaista luontoa ja erätarkastajien työtä – samoin kokee moni muukin. Virkistyskäytön lisääntyessä ja maankäytön ristipaineessa laillisuus olisi varmistettava kaikessa toiminnassa luomalla perusvalvonnalla vähintään välttävä luonto- ja erärikosten kiinnijäämisen riski. Edes nykyisen valvonnan tason ylläpitäminen valtion alueilla tässä inflaatio- ja kulukehityksessä edellyttää euroja ja nopeasti.