Jukka Bisi.
Blogi
Jukka Bisi
erätalousjohtaja

Metsähallitus lupaa erälupia ja elämyksiä. Niille, jotka ovat nyt eristyksissä, annostelemme elämykset turvallisesti erätarinoina. Lue kaikki tarinat täältä.

Olen ollut karhun kanssa aivan nokakkain kahdesti. Olen pudonnut jään läpi hyiseen veteen ja tuntenut kuinka voimakas käsi veti minut pinnalle ja takaisin valoon. Ne olivat tunnepitoisia hetkiä luonnossa mutta yksi sumuinen päivä jätti muistijäljen, joka ei kulu pois.

Se oli aluksi aivan tavallinen oman kylän porukan hirvijahtipäivä. Saimme vieraan. Kaverini tuli hiukan kauempaa hyvän hirvikoiransa kanssa meille avuksi, koska meillä ei ollut sinä päivänä koiraa. Hirviä oli alueella runsaasti, joten passit täytettiin jo ennen kuin koira päästettiin edes irti.

Kaikki eivät ehtineet edes metsään, kun kuului jo laukaus. Radiopuhelin välitti tiedon, että nuorta hirvisonnia oli ammuttu, mutta eläin oli jatkanut matkaansa. ”Pidetään annetut passit ja koira viedään jäljille”, oli jahtipäällikön puhelinohje, ja nyt lupa oli ampua vain sarvipäistä uroshirveä.

Seisoin vain muutaman sadan metrin päässä oletetusta haavoittamispaikasta harvennetussa metsässä keskellä moton ajouraa. Paikka tuntui hyvältä.

Oli pitkään aivan hiljaista. Sitten maisema alkoi muuttua. Laskeutui sumu, joka tiheni ja tiheni. Lopulta näkyvyys hävisi kokonaan ja vaikka seisoin tutussa metsässä, en voinut tunnistaa edes paikkaa, missä olin. En tiennyt suuntaa mihin lähtisin, jos pitäisi kokoontua. Se tuntui epätodellista, ympärillä täysi valkeus kuin pimeys - ilman mitään kiintopistettä.

Sitten valkeuden rikkoi vaimea haukku. Hetken päästä korvanapissa rätisi ja kaverini kuiskasi: koiralla on edessäni hirvilehmä ja vasa ja iso sonni, paljon piikkejä, ammunko? Mietin hetken ja sanoin epäröiden: ”Älä, tuskin se on se." Kuului vihellyksiä, sitten haukku vaimeni ja oli taas hiljaista.

Pidätin hengitystä ja kuuntelin. Vain oman sydämen lyönnit soivat korvissa, mutta sitten kuului jotakin, joka voimistui. Se lähestyi nopeasti, eikä se ollut pieni, eikä se tullut hiljaa - metsää kaatui. Tunsin itseni jotenkin avuttomaksi siinä valkeudessa, vaikka seisoin ladattu kivääri kädessä. Sitten mielessäni kävi ajatus, että seison ajouralla.

Siirryin kaksi askelta syrjään ja pääsin juuri nuoren männyn rungon taakse, kun valkeus väistyi ja eteeni ilmestyi valtava tumma hahmo. Katsoin ylöspäin ja näin sen sieraimet, pään ja sarvet. Olisin voinut koskettaa sitä. Se puhalsi kuumaa ilmaa kasvoilleni ja veti uutta raikasta sisään ja samalla hajun. Silloin katseemme kohtasivat. Sen silmissä leiskui tuli.  

En tiennyt, kuinka kuusisataakiloinen ja 24-piikkinen hirvisonni kääntyy 180 astetta takajalkojensa varassa. Nyt tiedän. Se nousee ensin korkealle. Enkä tiennyt sitäkään, kuinka pieni ihminen on. Musta hävisi, valkeus ja hiljaisuus jäivät.         

Pian koira ilmestyi jalkoihin ja otin sen kiinni. Se oli yhtä läkähtynyt kuin minä vaikuttunut. Sumu hävisi ja pidimme pian palaverin ja koira vietiin uudelleen aamulliselle ampumapaikalle. Tällä kertaa se löysikin verijäljet ja tunnin päästä meillä oli kaadettuna pienehkö hirvisonni, jolla oli lihashaava etujalassa.      

Tommi Hellsten on kirjoittanut jo aikaa sitten kirjan, jonka nimi on ”Saat sen mistä luovut.”  Muistan miettineeni sen sanomaa. Tuona sumuisena päivänä taisin sen ymmärtää.