Susikonflikti, hirviä liikaa tai liian vähän, kalastus vai norpan suojelu, salapyyntiä... Onko riista- ja kalasektorimme muuttunut konfliktien kyllästämäksi taisteluareena? Nautimmeko enää eräkäynnistä vai hukkaantuuko harrastajien energia kiistelyyn?
Kummallinen kysymys, miksi joudun sen ylipäätään esittämään? Luonto ja sen antimet, riista- ja kalavarat ovat ilon ja hyödyn lähde. Ainakin valtion maille luvan lunastanut saa ottaa hänelle mitoitetun saaliinsa hyvällä omalla tunnolla ja nauttien, koska sekä metsästys että kalastus on mitoitettu kestävästi. Sama tilanne on lähtökohdiltaan yksityismaillakin.
Etujen ja resurssien jakaminen ei olekaan niin helppoa, luonnossa, sen käytössä ja suojelussa on paljon puolustettavaa: toistensa vastaisia valintoja.
Jokaiselle riittäisi kohtuus, se mitä on yhteisesti sovittu. Sopimiseen se sopu kaatuukin. Miten lohiresurssi pitäisi jakaa oikeudenmukaisesti meripyynnin ja jokipyynnin välillä? Miten oppisimme näkemään pedot luonnon välttämättömänä osana ja nekin hyötynä, joiden kantoja voisimme vaalia yhtälailla kuin syötävää riistaa? Karhu on arvokas saalis, joka herättää meissä pelon lisäksi kunnioitusta, ja sitä siedetään. Entäpä susi? Ahma?
Luonnosta ja sen antimista nauttiminen alkaa siitä, että toimimme yhteisten pelisääntöjen mukaan, emme ahnehdi, kunnioitamme luontoa ja sen järjestystä, ja yritämme omalta osaltamme tyytyä ja sopeutua siihen mikä luonnollista. Ja sopia. On se helppo sanoa!
PS. Mitä mieltä sinä olet? Kerro, liittyykö metsästykseen ja kalastukseen liikaa riitelyä: eraluvat(at)metsa.fi!