Blogi
Karoliina Sarajärvi

Metsähallitus lupaa erälupia ja elämyksiä. Niille, jotka ovat nyt eristyksissä, annostelemme elämykset turvallisesti erätarinoina. Lue kaikki tarinat täältä!

”Aloitin metsästysharrastuksen suomenpystykorvien kanssa noin viisitoista vuotta sitten isäni innoittamana. Lapsuudenkodissani Taivalkoskella on aina ollut suomenpystykorvia, joiden kanssa olen kasvanut ja varttunut. Ensimmäiset vuodet kuljin lähinnä Kari-isäni ja koirien mukana metsästysreissuilla eräilystä ja luonnosta nauttien. Pian kipinä kanalintumetsästykseen koirien kanssa syttyi toden teolla ja suoritin metsästyskortin.

Ensimmäistä omaa saalista sain kuitenkin yrittää ja odotella tovin. Nyt jo edesmennyt suomenpystykorva Riki tarjosi minulle kuitenkin vuosien varrella useita hienoja kokemuksia ja unohtumattomia tilanteita, vaikka reppuun asti en Rikin kanssa saalista saanutkaan. Olenkin kulkenut Koillismaan vaaroissa kilometri kilometrin jälkeen, kontannut ja ryöminyt, toisinaan hieman pettynyt ja vaipunut epätoivoonkin sekä ampunut useita ohilaukauksia tuhannen taalan paikoista.

Kolmisen vuotta sitten eräänä syyskuisena tiistai-iltana kaikki siiveniskut olivat kuitenkin kohdallaan.

Lähdin töiden jälkeen yhdessä isän ja suomenpystykorva Epun kanssa muutaman tunnin reissulle Pöleikkö-nimiseen vaaraan Taivalkoskella. Metsä oli koko reissun ajan hiljainen, eikä havaintoja linnuista juurikaan ollut. Olimme lähdössä jo kaartamaan takaisin autolle päin, kun koira aloitti haukun noin 600 metrin päässä meistä aivan toisella suunnalla kuin mihin meidän olisi pitänyt lähteä. Jäimme rauhassa paikoilleen kuuntelemaan ja odottelemaan, kestääkö haukku. Hieman mielessä toivoimme, että eipä kestäisi – pimeä tulee syyskuun lopulla yllättävän nopeaan ja kotiinkin pitäisi jo joutua.

Kymmenen minuutin odottelun jälkeen haukku kuitenkin edelleen jatkui, kohtalaisen tiheänä ja kiivaana. Näimme tutkasta, että koira haukkui vaaran toisella puolella lähellä suota. Eihän se siis auttanut kuin lähteä katsomaan! Eppu oli sen verran kaukana meistä, että etenimme aluksi rivakkaan tahtiin. Lähempänä hiljensimme vauhtia, ja pääsimme hiipimään niin, että saimme koiran näkyviin. Siellähän se kuusen juurella haukku raikasi ja kiihtyi entisestään, kun koira tiesi meidän olevan lähistöllä.

Mahdollisen linnun löytäminen siltä paikalta oli kuitenkin hankalaa, sillä kunnon näköyhteyttä haukkupuuhun ei ollut, saati ampumapaikkaa. ”Täytyy mennä vielä lähemmäs, tuonne avonaisemmalle paikalle, ei ole muita vaihtoehtoja”, isä totesi minulle. Lähdimme peräkantaa ryömimään, niin että lopulta olimme 50 metrin päässä koirasta ja puusta, aivan avonaisella paikalla.

Emme edelleenkään havainneet lintua puussa, mutta koira jatkoi haukkumista. Kokeneempana konkarina isä tähyily puuta kiväärin kiikarilla. Minusta alkoi jo tuntua siinä maassa sammalten seassa makoillessa, ettei siellä mitään ole – tyhjä haukku vain. Yhtäkkiä isä totesi kiikarin takaa jännittyneenä: ”Tuossahan se istuu, iso mehto.” Jännitys ja toiveikkuus alkoivat hiipiä mieleeni – olisiko se tässä ja nyt, minun ihka ensimmäinen saaliini, ensimmäinen metsoni?

”On hankalassa paikassa rungon toisella puolella. Näkyy vain pyrstö ja vähän rintaa. Ei auta kuin kokeilla?” Isä ojensi rihlakon minulle ja aloin vuorostani etsiä metsoa puusta, enhän vieläkään ollut sitä itse havainnut. Siinähän sitten vierähti vielä tovi koheltaessa: hyvää asentoa hakiessa, reppua tueksi asetellessa ja metsoa kiikarilla etsiessä. Lopulta metso sattui kiikarin kautta myös minun silmääni sen nostaessa päänsä ylös. Näkyvissä oli edelleen vain pyrstö sekä hieman rintaa ja päätä. En kuitenkaan jäänyt enää hetkeksikään empimään – kun sain metson tähtäimeen, painoin kivääripuolen liipaisimesta.

Haukku loppui, enkä tiennyt, miten kävi: oliko metso lähtenyt lentoon vai tullut alas? Isäni kuitenkin hihkui vieressäni maassa: ”Sieltähän se alas tuli!” Epäuskoisena painoin pääni sammaleen, käteni tärisivät ja tunsin kyynelten tirahtavan silmäkulmiin – niin minulla kuin näköjään isälläkin. Pitkä odotus ja yrittäminen oli viimein palkittu hienossa yhteistyössä koiran kanssa.

Saaliin saaminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut minulle metsästyksessä tärkeintä. Ajatusmaailmassani metsästä ei lähdetä ottamaan vaan sieltä annetaan. Tietenkin välillä on mukava saada palkinto koiralle (ja hitusen itsellekin) hyvästä työstä. Minulle parasta antia metsästyksessä ovatkin hienot hetket yhdessä kansalliskoiramme kanssa, ja toisinaan ne päättyvät tarinaan metsosta repussa.”