Blogi
Jukka Bisi
erätalousjohtaja

Viri on sana, josta tulee mieleen kevyt tuuli, tuulen vire. Kun joku on energinen, häntä sanotaan vireäksi. Nuoren seisojani nimi on Wiri ja se onkin kuin tuulen vire, ailahtelevainen ja hiukan epävarma. Mutta kun nenään pakkautuu riistanhajuja, se on viri.

Olen kulkenut sen kanssa tänä syksynä eräpoluilla kanalintujen perässä. Valitellaan että halla on vienyt kanalinnut, mutta tuulen viri on ohjannut meille hajuja. Poikueet ovat kyllä pienempiä ja harvemmassa kuin viime syksynä, mutta on niitä.

Yllätimme jopa vanhan metsokukon sen syyssoitimelta. Se kesti seisonnan ja tarjoutui jopa ammuttavaksi, mutta ikänäkö ja kehoni yleinen kankeus koitui sen pelastukseksi. Laukaus jäi kuusen oksiin. Ensin harmitti mutta vielä enemmän olisi harmittanut jos olisin riistänyt sen hengen. Soitimen valtiasta tarvitaan ensi keväänä.

Murehdin yhä viime kevättä. Sadattuhannet pyyt, teeret ja koppelot hautoivat munansa ja kun miljoonat pienet untuvikot pääsivät ahtaudesta ja pimeydestä valoon, niitä paleltui ja nääntyi joukoittain. Kuin kylmä viikate olisi niittänyt ne. Mitä tuhlausta, eikä armosta tietoakaan.

Nyt metsät olisivat marjoja täynnä, mutta syöjiä onkin vähänlaisesti. Vain yksi kanalintu on päätynyt reppuumme, mutta silti joka reissusta olemme nauttineet. Olen ahminut mustikoita jahtireissuilla ja nuori Wiri on matkinut mutta ymmällään: ”mustikoitako tässä on syötävä”. Lohduttelen: ”tottaikait, olet sitä mitä syöt, sinä olet lintukoira”.