/media/kuvat/henkilosto/cache/jukka-180x180,c,q=85.jpg
Blogi
Jukka Bisi
erätalousjohtaja

Istuin peurapassissa tammikuun pakkasissa muutaman yönseudun. Vertakin piti kierrättää kiemurtelemalla, kun lattia narahteli pienestäkin liikkeestä. Oli kylmä, alle – 20 C.

Vaikka odottavan aika onkin pitkä - varsinkin kylmässä, passissa ajantaju alkaa kummallisesti hävitä.  Evoluutio on rakentanut meidät hätäisetkin niin, että pystymme jököttämään samoilla sijoilla tunnista toiseen.

Aluksi tuntuu yksitoikkoiselta ja ikään kuin kiirettä pukkaa. Sitten alkaa vajoaminen.  Aika menettää merkityksensä, turhat ajatukset häviävät ja mieli keskittyy vain kuuntelemaan ja havainnoimaan ympäristöä. Vähän niin kuin joogaisi.

Väitänpä, että nykyihmiselle ei voi olla terveellisempää olotilaa. Pulssi laskee, mieli puhdistuu ja olo on suostaan raukea – jos ei vain palele liikaa. Sitten kun metsässä rasahtaa, adrenaliini syöksähtää elimistöön ja mieli valpastuu. Sekin tuntuu hyvältä.

Kun peuran tumma hahmo ilmestyy näkyviin, on salaa vähän pettynyt, kun tietää millainen työmaa on pian edessä. Olisi varmaan ihan eri asia, jos nälkäänsä kyttäisi, peuran näkeminen saisi kielen kostumaan ja mahan kurnimaan. 

Nykyajan passimies on sen sijaan syönyt eväitä mahansa täyteen ja laukauksen jälkeen kylläinen ja kankea joutuu töihin.  Edessä on kaatuneen eläimen etsiminen, suolistus, poiskuljetus ja nylkeminen. Sitten saalis riippumaan ja myöhemmin se paloitellaan, pussitetaan ja pakastetaan. 

Ihminen pärjää kovassakin pakkasessa, kun varustus on kohdallaan, mutta eläimiä tulee surku. Ei ole lämmintä tupaa, peittoa, kuumaa totia ja ruoka on umpijäässä. Ja kintereillä kulkee saalistajia, jotka nekin voivat olla surkeassa jamassa.  Joskus kun saan saaliin, lohduttaudun, että pääsipä pois kärsimästä.

Mutta eihän se oikeasti niin ole, eläimet sopeutuvat ympäristöönsä. Jos elinympäristöt muuttuvat kovin nopeasti, sitten on syytä surkutella elävien puolesta. Miten siinä sopeudut, jos ruoka ja suoja häviävät.