Kalastajien Tuikki-lehti 2021 on ilmestynyt. Tämän vuoden henkilökuvassa matkabloggaaja Marinella "Monni" Himari elää unelmaansa. Jutun on kirjoittanut Tieto-Finlandian voittanut Pekka Juntti ja kuvannut vuoden kuvajournalisti Antti J. Leinonen.

Tuikki jaetaan kalastajille, jotka ovat ostaneet Metsähallituksen kalastusluvan edellisvuonna. Tuikin voi myös erikseen tilata Erälupien tilaussivulta!

Lue koko Tuikki 2021! (linkki avautuu lukusalinäkymään)


Tuikin kasvo: Monni Himari
Matkabloggaajan päätepysäkki 

Helsinkiläinen kirjailija ja retkitoimittaja Marinella Himari kiersi kymmenen vuotta kaukomaita, väsyi ja jätti lopulta kaiken taakseen. Lopulta onni löytyi Pohjois-Norjan kalavesiltä. 

Pekka Juntti, teksti 
Antti J. Leinonen, kuvat 

Kesäkuussa 2018 tapasin Savukosken Kairijoen kalastuskeskuksen nuotiopaikalla naisen, joka unohtui tuon tuostakin tuijottamaan tulta. Helsinkiläinen Marinella ”Monni” Himari oli päässyt mukaan perhokalastuskurssille sillä ehdolla, että valokuvaisi samalla yritykselle markkinointimateriaalia kurssista. Ehkä kalastuspäivä puronieriöiden kanssa väsytti, tai sitten hän ihmetteli, mitä ihmettä hänelle oli juuri tapahtunut. 

Hän kertoi kirjoittavansa eräkirjaa. Kehaisi, että kustannussopimus oli jo taskussa. Hän kertoi hankkivansa siihen tarinoita ja kuvaa matkalla, jonka määränpää ja kesto olivat arvoituksia. 

Tarkalleen ottaen hänellä ei ollut enää kotia. Hän oli Helsingistä lähdettyään ostanut Toyota Rav4:n ja asui nyt siinä koko omaisuutensa kanssa. 

Monni Himari oli uuden edessä. Irti. 

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin puhelimeen vastaa korviaan myöten rakastunut nainen, joka elää unelmaansa Pohjois-Norjan Lakselvissa mahtavien kalavesien äärellä. 

Mutta kelataan ensin kelloa vähän taakse päin. 

Reissut väsyttivät 

Vuosikymmen sitten Monni Himari eli kiireistä, perihelsinkiläistä arkea. Hän työskenteli digitoimistossa ja matkusti vimmaisesti kaikki vapaa-ajat. Vuonna 2008 hän oli aloittanut Kaukokaipuu-blogin, sillä hän rakasti kirjoittamista ja oli aina haaveillut kirjailijan urasta. Ajatus oli, että blogista tulisi lopulta osa hänen elinkeinoaan. 

Hän herkutteli Singaporessa mielettömillä rapunannoksilla, valokuvasi itseään New Yorkissa ja julkaisi hienoja juttuja reissuiltaan. 

Vuodet kuluivat maailmalla, Himari tunsi eksyvänsä. Hän tajusi, ettei reissuelämä ollut hänen näköistään elämää. Omatuntoa kolkutti, sillä 2010-luvulla alettiin puhua yhä enemmän matkustamisen ilmastopäästöistä. Jatkuva pakkaaminen ja lähteminen väsyttivät. Parisuhde rakoili. 

Himari huomasi haaveilevansa toisenlaisesta arjesta. Hän ei halunnut kirjoittaa enää juttuja kaukomailta vaan läheltä. Hän ei halunnut enää asua Helsingissä. 

Himarille Suomen luonto ja kalavedet olivat tuttuja jo lapsuudesta. Hän mökkeili lapsuutensa kesät Suonenjoella Pohjois-Savossa, jossa kalasti ahkerasti isän, ukin ja kolmen siskonsa kanssa. 

Vuonna 2013 Himarin isä kysyi, miksei tyttö kirjoita mökkijuttuja Suomesta, mökkeilijöille. Himari parahti, ettei kukaan sellaisia lukisi. 

Myöhemmin, kun hän teki ensimmäisiä eräjuttujaan Latu&Polku -lehteen, Himari voivotteli päätoimittaja Panu Könöselle, että hän haluaisi kirjoittaa Kaukokaipuuseen retkijuttuja Suomesta, mutta se tuntuisi Suomen palkituimman matkablogin lukijoiden pettämiseltä. Kotimaanmatkailu ei silloin ollut vielä trendikästä. 

Könönen oli toista mieltä. Hän sanoi, että Kaukokaipuu on sinun oma mediasi, johon voit kirjoittaa, mitä itse haluat. 

Könösen sanat rohkaisivat. Todellakin hän voi. Ihan mitä tahansa. 

(... juttu jatkuu Tuikissa)

Lue koko juttu tästä! (Tuikki avautuu lukusalinäkymään)