Blogi
Heli Lehvola

Metsähallitus lupaa erälupia ja elämyksiä. Niille, jotka ovat nyt eristyksissä, annostelemme elämykset turvallisesti erätarinoina. Kirjoittajina ovat Metsähallituksen työntekijät ja kumppanit, jotka liikkuvat vapaa-ajallaan erällä.

Lue kaikki tarinat täältä!

"Sattuipa niin, että oli taas päästävä Lapin kairaan hermoja hoitamaan yhdessä Paulan kanssa. Neljä ensimmäistä yötä vietimme mukavasti mökin lämmössä ja neljä seuraavaa oli tarkoituksena viettää maastossa autiotuvissa sekä laavussa. Paikaksi pikku vaelluksellemme valikoitui Vaskojokikaira, jossa hiihtelimme pääasiassa Lemmenjoen kansallispuiston alueella.

Tarkoituksena oli etsiä rauhaa ja hiljaisuutta sekä olla törmäämättä muihin kulkijoihin. No, täysin vapaa kuljeskelu ei ollut mahdollista: lunta oli lähes metrin paksuudelta ja leveiden metsäsuksienkin kanssa meno umpihangessa oli suurin piirtein rupikonnan ryömimisnopeuden tasolla, sillä suksien kanssakin hanki upotti paikoin polven korkeuteen saakka. Päätimme kulkea kelkkauria noudatellen ja olimme tiedustelleet etukäteen, että alueella niitä oli kuuleman mukaan runsaasti.

Ensimmäisenä päivänä ahkio painoi arviolta noin 70–80 kiloa ja tämän vuoksi valitsimme helpon ja lyhyen päivämatkan. Päivämatka oli jo yli puolenvälin, kun satuin vilkaisemaan taakseni. Takaa tuli vauhdilla kolme koiravaljakkoa. Ne olivat jäämässä samalle kämpälle yötä kuin mekin. Mikäpäs siinä, oikein hyviä tyyppejä, mutta jos tarkoituksena oli etsiä omaa rauhaa, täytyi selvästikin suunnata syvemmälle kairaan. Saavuttuamme perille tupaa lämmitettiin perinteisesti niin, että alkuyöstä hiki seisoi silmä- ja napakuopassa ja vasta aamuyön puolella alkoi olla sopivampaa. Hyvä kämppä, lämpö pysyi selvästi hyvin sisällä.

Aamulla matka jatkui. Meille kerrotun mukaan selkeältä kelkkauralta kääntyi toinen selkeä ura, joka veisi suoraan Lankojärven rannalla nököttävälle Matti Mustan tuvalle. Kylläpä vain, selkeä ura tosiaan kääntyi ja vieläpä oikeaan suuntaan! Liian helppoa, senkus vaan hiihdellään mitä mahtavimmassa auringonpaisteessa hohtavien hankien keskellä. Eikä osu sukseen risut, kivet tai kannot!

No, noin kilometriä myöhemmin selkeä ura kääntyi täysin väärään suuntaan ja oli tehtävä ratkaisu: lähdimme hiihtämään heikompaa uraa myöten. Lisäksi näimme vanhat suksen jäljet uralla. Melko varmoina siitä, että hiihtojäljen on mentävä kohteenamme olevalle tuvalle saakka, lähdimme seuraamaan sitä. Tyytyväisinä hyvästä havainnosta pidettiin tauko ja syötiin lounasta sekä yritettiin ottaa vesitäydennystä Juurijärvestä. Jäätä oli noin 60 cm ja kairauksen tuloksena nostin kairan mukana muutaman desin pohjamutaa jäälle. Hyvä, hyvä, eka pohjakosketus. Toivottavasti terä ei mennyt pilalle.

Hiihtoa jatketaan. Aurinko paistaa, tuulettomilla paikoilla naamaa ihan kuumottaa. Olisikohan ollut järkevää ottaa aurinkorasva mukaan? Seuraamamme hiihtoura kääntyy muutaman sadan metrin jälkeen väärään suuntaan. Vähän harmittaa. No, onneksi joku vanha kelkkaura näkyy vielä menevän enemmän oikeaan suuntaan ja valikoimme parhaiten kantavan uran. Noin 200 metrin hiihdon jälkeen kaikki vanhatkin urat kääntyvät vastakkaiseen suuntaan kohteestamme. Taas hiukkasen harmittaa ja vähän jo epäilyttääkin pääseminen Matti Mustan tuvalle. On tehtävä ratkaisu. Otamme suunnan tuonne noin, jossa Ylimmäisen Lankojärven pitäisi kompassin mukaan olla.

Edessä on uraton, koskematon auringossa kimmeltävä hanki. Nyt riittää urilla kiertely ja lähdemme hiihtämään suon läpi umpisessa uppuroiden. Matkaa järvelle ei ole kuin puolisen kilometriä, mutta hidasta, hidasta on. Paikoin uppoamme lähes polveen saakka, paikoin kantoa riittää puoleen sääreen. Järvi häämöttää ja etsimme sitä leveää kahden metrin levyistä uraa, jonka tuvalle piti kulkea. Eipä näy. Tuvalle päästiin kuitenkin hyvissä ajoin, hyvässä kelissä.

Tupa on vanha, 1900-luvun alkupuolella kyhätty hirsinen maja, jonka seinistä ja lattialankkujen raoista näkee hyvin läpi. Voipi olla, että ei täytä minkäänlaista energialuokitusta, pohdin. Toki tuvasta on mainittu sen olevan kesäkäyttöinen. En itse vain ikinä yöpyisi räkkäaikaan tuvassa, jonka seinän raosta variksen kokoinen otus voisi lentää sisään. Poltamme silti puuta säästäväisesti. Aamulla ulkona on runsas 10 astetta pakkasta, sisällä on –5 astetta. Ei kovin hyvä pitämään lämpöä.

Päätämme kuitenkin olla toisenkin yön ja kokeilla, onko Ylimmäisessä Lankojärvessä lainkaan kaloja (edellisenä iltana ei ollut onnistanut). Kairataan Lankojärveen aika monta reikää, mutta vettä on monissa rei´issä sen verran, että halutessaan kala voisi uida reikään vain kyljellään. Voi olla, ettei kala sitä halua tehdä. Päivän päätteeksi on todettava, että kaloja ei saatu. On varmaan todettava, että olen maailman historian surkein pilkkijä. Sääkin on vaihteleva ja tuulinen; irtolumi ja uusi satanut lumi on peittänyt täysin meidän edellisenä päivänä tekemämme uran. No, maisema on silti hieno ja rauhaa sekä hiljaisuuttakin on ollut tarjolla, ei ole liikennettä tuvan ympäristössä näkynyt. Illalla vuolemme hirven paistista käristystä, joka syödään puolukoiden ja muussin kera.

Aamulla tuvassa on +2 astetta, vaikka yöllä on ollut saman verran pakkasta kuin edellisenä yönä. Aamiaisella syödään pekonia ja munia, jonka jälkeen siivotaan tupa ja lähdetään tutkimaan, miten umpeen tekemämme hiihtouran on käynyt. Ummessa on, mutta se ei kuitenkaan upota. Hyvä on siis hiihtäjän hiidellä, kun lämpötila on –5 ja aurinko paistaa täydeltä sinitaivaalta.

Leiriydymme kivan pikku järven rannalle ja valikoimme leiripaikan huolellisesti tuulen suunnan mukaan. Koko reissun ajan vallinnut pieni, mutta viiltävä luoteis- ja pohjoisviima tuntuu huonossa taukopaikassa luissa ja ytimissä asti ja siksi valitsemme laavun paikan tarkasti suojaisesta kohdasta. Sitten kaivetaan laavulle paikka. Hangen syvyys on noin 90 cm, joten kaivettavaa riittää. Lisäksi haetaan nuotioon puita ja vettä järveltä.

Auringon laskettua voi tuntea, kuinka lämpötila alkaa laskea vauhdilla. On täysin kirkasta. Ja kaunista. Ja kylmää. Kelloni kertoo lämpötilan tippuvan viidellä asteella tunnissa. Onneksi on tekemistä, sillä tarkoituksenamme on pystyttää rakovalkea lämmittämään yöksi.

Rakovalkea on valmis sytytettäväksi. Sitä ennen käydään hakemassa vielä vettä aiemmin kairatusta reiästä ja hiihtelemme lämpimiksemme. Taivas on kirkas edelleen, pakkanen on kiristynyt 20 asteeseen. Puolikas kuu luo varjot puista jäälle, kuun valossa näkee hyvin hiihdellä. Revontulet tanssivat vihreinä ja aavistuksen keltaisina taivaalla. Jos on ihan hiljaa, voi kuulla revontulten huminan. Oikeasti. Laavulle saavuttuamme sytytämme rakovalkean. Se syttyy! Ja palaa niin kuin pitää, hyvin kauniisti. Ja se lämmittää! Nyt nukkumaan!

Heikko tuulenviri kääntyy puhaltamaan lännestä. Rakovalkean savu työntyy laavuun ja sinne muodostuu omatekoinen erämaan savustustila. Puolitoista tuntia kestämme savustusta, mutta kun en enää näe savulta laavun kattoa, alkaa riittää. Niin upeasti kuin rakovalkea palaakin, laavussa ei voi olla, sinne tukehtuu. Hyppäämme hirvittävän kylmän tuntuiseen ilmaan ja siirrämme rakovalkeaa pois laavusta. Ei auta. Se on sammutettava heittämällä puut hankeen. Hirvittävä työ ja lämmönlähde on heitettävä 25 asteen pakkasessa keskellä yötä hankeen. Kylläpä hymy hyytyy – varsinkin kun on yritettävä jatkaa unia hetkessä jäähtyneessä makuupussissa.

Aamu sarastaa – täysin kirkkaalta taivaalta.  Ei voi sanoa täysin nukkuneensa elämänsä parhaita unia lämmityslaitteen tuhoamisen jälkeen, sillä lämmittely pussissa on vienyt aikansa. Lisäksi leiripaikka ei ole ihan niin tasainen, kuin mitä hanki on: olen nukkunut kiikkuen lonkkani alla olevan kuhmuran päällä. Paula on puolestaan lasketellut pussissaan ulos, sillä laavun pohja viettää suuaukolle. No, selvittiinpähän kuitenkin ja nyt pystyy jo vähän hymyilemään yölliselle selkkaukselle. Aamiaisen jälkeen pakataan tavarat ja lähdetään paluumatkalle. Matka takaisin autolle sujuu hyvin kirkkaassa auringonpaisteessa, tosin juomatauolla askartelemme kiinni jäätyneen termospullon auki vain todetaksemme, että se on jäätynyt kauttaaltaan. Yö on tosiaan ollut riittävän kylmä."