Metsähallitus lupaa erälupia ja elämyksiä. Niille, jotka ovat eristyksissä, olemme annostelleet elämykset turvallisesti erätarinoina. Lue kaikki tarinat täältä.
Siihen saakka olimme pitäneet niitä höpöjuttuina. Nukkumajoellako näkisi valkoisia poroja, vihaisia metsoja ja kesyn ketun. Kämpän vieraskirjan mukaan lähilammet antaisivat – oikein tyrkyttäisivät – rautua nälkäisen kalastajan hengenpitimiksi.
Nyt mekin aloimme epäillä itseämme ja järkeämme.
Nukkumajoki laskee Inarijärveen hieman Inarin kylän eteläpuolella. Se on kapea, kirkasvetinen ja kivikkoinen pieni puro, joka on parhaimmillaankin vain muutaman metrin levyinen. Joen kuivat rantakankaat ovat saamelaisten muinaisia asuinsijoja. Me olimme valinneet Nukkumajoen kämpän tukikohdaksemme viikoksi kiertääksemme lähialueen jokia ja lampia kalastellen. Kämppä oli pieneen notkoon, piiloon ihmisten katseilta rakennettu yksinkertainen hirsirakennus, jonka tontille kaikki sulamisvedet varmasti valuisivat. Meitä oli kolme: minä, Markku ja Olli – kolme keski-ikään ehtinyttä miestä, jotka kaikki olimme tähän mennessä uskoneet, mitä silmämme meille valehtelivat.
Aloin miettiä, onko paikka saanut nimensä villeistä unista? Muutaman yön jälkeen harhat alkavat. Matkailijan suussa alkaa maistua makoisa rautu ja koivikko herää henkiin. Yksi huojuu kuin repolainen keskiyön auringossa ja toinen saa hirven hahmon. Eikös tuolla jo liehu oksalla metso, joka tuijottaa tuimasti. Saunaan, rähmälleen lampeen, kuksallinen Nukkumajoen taikavettä, vielä yksi yö kämpässä ja jo alkaa koko maisema elää sekavaa untansa, joka ei anna katsojan avata silmiään vaan vaatii odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Kolmannen päivän iltana se tapahtui meillekin, aloimme kypsyä. Vaikka olemme karskeja uroksia, joiden hampaat pystyvät raakaan lihaan, näimme kaikki samaa Nukkumajoen unta kuin olisimme olleet matkasaarnaajan hurmaamia mummoja syrjäkylän telttakirkossa. Pieni kosketus otsaan ja olisimme kaatuneet puhuen kieltä, jota emme itsekään olisi käsittäneet. Vai olimmeko ottaneet yhden kaatoryypyn liikaa?
Kettu tuli ensin. Se kiersi meitä, kämppää ja telttaa. Odotimme milloin se alkaisi puhua, mutta ei sillä ollut muuta asiaa kuin pekonia teki mieli. Kettu tuli viiden metrin päähän, istahti, ja sen kalmeat silmät tuijottivat sanansa äänettöminä suoraan tajuntaan. Jos en antaisi makupalaa, se palaisi sutena, istahtaisi eteeni ja kysyisi uudestaan.
Seuraavaksi tulivat kalat. Varottamatta Nukkumajoki alkoi elää taimenta ja harjusta. Lammet muuttuivat rautuvesiksi. Meidänkin suumme alkoi maistaa pehmeän jalokalan timjamia, vaikkemme olleet enää varmoja, olimmeko me kaloja syöneetkään.
Mitä vielä tapahtuisi, jos jäisimme tänne? Päätimme uskaltaa vielä yhden yön ja kohdata sekä valkeat porot että vihaisen metson. Sitten ajaisimme pois, jos enää kykenisimme. Jos emme jo itsekin muuttuisi koivuiksi ja heräisi keskiyön auringon kuumottamina tervehtimään Nukkumajoelle eksyneitä retkeilijöitä kuka naalina, kuka tuulihaukkana, kuka minäkin.
Ja jos pois lähtisimme, tulisimme tänne takaisin. Valvoisimme, saunoisimme, kalastelisimme ja odottaisimme, vieläkö huumaava taika tarttuisi meihin toistekin. Joko sinä olet käynyt siellä?