Blogi
Aku Ahlholm

Erätarinoita eristyksiin, osa I. Eräluvat tarjoaa poikkeusoloissa eräelämyksiä turvallisesti tarinoina. Ensimmäisessä osassa viestintäpäällikkö Aku Ahlholm vie sinut riekkometsälle, koska se ei tänä keväänä ollut kaikille mahdollista.

"Se olin minä, joka julistin sodan enkeleille. En ilkeyttäni vaan taitamattomuuttani, sillä olin laistanut harjoittelusta jo parina kesänä. En toki kehdannut sitä suoraan tunnustaa, kun jälkikäteen asiaa kyseltiin, mutta ei syyllisestä ollut epäilystäkään. Jos olisin hiljaa, meitä kaikkia kolmea voitaisiin syyttää, ja silloin minun kakkuni olisi vain kolmannes siitä, joka minulle oikeasti kuuluisi.

Totta puhuen, en antanut asian missään vaiheessa häiritä. Niin paljon kuin puhutaan raittiista ilmasta ja luonnossa liikkumisen ihanuudesta, olisi pötyä sanoi, etteikö saaliilla olisi metsästäjälle mitään merkitystä. Rikostahan ei kuitenkaan ollut tapahtunut.

Olin tampannut Anjo-Lonnjin juurelle, jossa tunturikoivikkoa peitti puolitoistametrinen lumi vielä maaliskuun lopulla. Pakkasta oli vain pari astetta ja aurinko paistoi kirkkaan sinisellä taivaalla. Vaikka en saamelainen olekaan, tunsin jotain pyhyyttä sentään minäkin.

Seitsemän vuotta aiemmin olin nähnyt tunturin ensimmäistä kertaa ja hätkähtänyt sen taianomaista muotoa. Olimme olleet rautuja pilkkimässä ja koska tupamme sattui sijaitsemaan lähellä Anjo-Loannjia, olin ihaillut iltaisin sen ääriviivoja. Lopulta liikutuksen vallassa olin jo päättänyt nimetä muutaman kuukauden päästä syntyvän tyttäreni tunturin mukaisesti. Päätöstä ei tarvinnut koskaan lunastaa, sillä pojan nimeksi Anjo-Loannji sopi vielä huonommin.

Rakastan riekkoja. Sitä ei moni sellainen ymmärrä, joka ei metsästä. Rakastan ehkä vielä enemmän mustia, sinisenhohtavia teeriä, mutta puhtaan valkoiset Ylä-Lapin riekot kevättalven hangilla ovat henkeä salpaavan kauniita.

Kun riekot ilmestyivät ensin sinistä taivasta ja sitten pystysuoraa tunturinseinämää vasten, pienen hetken ihminen tunsi olevansa taivaassa. Hetki oli sekunnin kymmenyksen kestävä ikuisuus, joka päättyi laukauksiin.

Olin ensin kiivennyt suksillani tunturia kohtaan, jossa tunturikoivikko loppui ja pystysuora kallio alkoi.

Toinen kaverini, hyvin kehittynyt keski-ikäinen mies oli jäänyt koivikon alapuolelle lähelle järven rantaa. Aikaisemmin olimme hiihtäneet järveä ja tähystelleet riekkoparvia, sillä tänään linnut olivat istuneet syystä tai toisesta puissa, mitä olimme hämmästelleet.

Edellispäivänä linnut olivat olleet hangella ja arkoina, nyt puissa ja kesyinä. Tuuli tuli molempina päivinä lounaasta samalla voimakkuudella, samalla tavoin puuskina. Aurinko porotti yhtä pilvettömältä taivaalta ja pakkasta oli täsmälleen yhtä paljon. Miksi linnut käyttäytyivät nyt toisin?

Vastauksen olisivat tienneet vain riekot, mutta emme me sitä tosin kaivanneetkaan. Meille riitti, kun näimme tuloksen. Vihdoin olisi mahdollista päästä tilanteisiin ja lintuja näki kauaksi puihin. Olin jo kerran saanut usean kymmenen riekon parven lähes silmilleni, kun olimme pussittaneet kokonaisen parven haluttuun suuntaan. Parvi oli saanut minut hämilleni, enkä ollut osannut ampua yksittäistä lintua niiden tulviessa oikealta ja vasemmalta. Olin ampunut käytännössä ilmaan ihmeissäni.

Nyt olin valmiina, kun kaveri hihkaisi lintujen tulevan. Toinen kaverini oli saanut ne liikkeelle meitä kohden juuri, kuten olimme suunnitelleetkin. Niitä oli kymmeniä, mutta onnistuin valitsemaan yhden ja ampumaan, kuten haulikolla ammutaan: niin sanotulla swingillä linnun eteen ennen laukausta. Vasta toinen osui jääden sekin taakse. Lintu nousi korkeuksiin, mutta saatiin kuitenkin alas.

Pian seurasi toinen parvi. Ammuin tuloksetta. Tuli uusi parvi, johon tuhlasin kolme laukausta ja sain yhden. Seuraavaa parvea rokotin jälleen kokonaisella sarjalla ja sain yhden alas. Samassa tajusin kiintiöni täyttyneen ja annoin seuraavien parvien lentää rauhassa.

Vaikka olin kuvitellut olevani erämaan rauhassa yli 30 kilometrin päässä lähimmästä tiestä paikassa, jossa onnistumiseni ja epäonnistumiseni kuulisi vain kaksi toveriani koirineen, olin pahasti väärässä.

Huomaamattani olin tampannut suksillani kohtaan, joka muodosti mitä täydellisimmän erämaisen kaikupohjan, yhden käsivarren Lapin suurimmista. Juuri tässä seisoin vasten vuosituhansien muovaamaa koveraa kalliota, joka jatkui ainakin sata metriä pääni yläpuolelle ja kertasi jokaisen kajauksen kilometrien päähän.

Myöhemmin kuulin, että laukaustenvaihdosta olivat olleet kiinnostuneet ne useat lähireitillä vaeltaneet koiravaljakot, kymmenet Haltin reitillä hiihtäneet vaeltajat, muutamat metsästäjät, rautupilkkijät ja muutaman kilometrin päässä majailleet viranomaiset sekä tutkijat.

Toki kaverinikin ampuivat, mutta minun julistamani sota enkeleille oli se, josta jälkikäteen oli kyselty. Jos olet siitä kuullut ja jos sitä on päivitelty, nyt tiedät, kuka se oli. Käteni on ylhäällä, näetkö?

No, en ollut saapunut kaukaiseen erämaahan kirjoittaakseni itsestäni sankaritarinaa, vaan olin tyytyväinen kolmeen riekkoon. Niistä vielä kokkaisin kohtuullisen aterian kotona, puhuivat mitä puhuivat."

Aku Ahlholm

Metsähallitus keskeytti 24.3.2020 riekkolupien myynnin koronaepidemian vuoksi. Ihmisiä ei haluta kannustaa matkustamaan Ylä-Lappiin tai muuallekaan kotoaan, jotta viruksen leviäminen saadaan ehkäistyksi.