Mietteitä erävalvonnasta

Eläkkeellä olevan erätarkastaja Jorma Lappalaisen mietteitä erävalvonnasta.

Metsähallituksen erävalvonnan syntyhistoriaa

 Erävalvonta Lapissa alkoi 1960-luvun alussa. Metsähallituksessa oli havaittu, että kaikenlainen luvattomuus ja laittomuus valtionmailla lisääntyy. Valvontaa siihen saakka oli suoritettu oman vakinaisen henkilöstön toimesta, mutta se oli osoittautunut tehottomaksi. Yleensä lupien puuttumisesta ja honkavarkauksista oli selvinnyt pelkillä huomautuksilla.

Kuulemani mukaan Metsähallituksen johdossa syntyi ajatus, että pyritään saamaan poliisikoulutuksen saanut henkilö suorittamaan erävalvontaa ja hankitaan hänelle lääninhallitukselta poliisivaltuudet. Perä-Pohjolan piirikuntakonttori palkkasi aluksi yhden henkilön tehtävää hoitamaan. Tehtävään valittiin rovaniemeläinen Erkki Takkula, joka toimi tehtävässä koko 1960-luvun, kunnes siirtyi Rovaniemen poliisilaitokseen poliisin tehtäviin.

Erkki Takkula muisteli usein niitä toiminnan alkuaikoja kun hän Perä-Pohjolan piirikunnan erävartija- nimikkeellä alkoi tehtävää hoitaa. Metsähallituksen lupia kalastukseen ei juuri ollut kenelläkään, ei myöskään valtion kalastuksenhoitomaksua ollut suoritettu. Metsästyskortteja ei juuri ollut hankittu. Takkula totesikin joskus leikillisesti, että linja-autolastillinen rikkeitä olisi ollut käräjille vietäväksi muutaman päivän valvontamatkalta. Kun toiminta oli ihmisille uutta, hän kertoi toimintalinjakseen alkuvuosina valinneensa , että kirjasi henkilön nimen ja lupapuutteet. Samalla hän ilmoitti, että asiasta selviää vielä tällä kertaa, hankkimalla mm. metsähallituksen luvat ja kun seuraavan kerran kohdataan, ne sinulla on. Tämä juoheva menetelmä alkoi näkyä lisääntyvänä lupien myyntinä.

Toiminta oli ilmeisesti tuloksekasta myös metsähallituksen kannalta, sillä erävartijan toimia lisättiin. Kun itse vuonna 1966 Kemijärven poliisista tulin valituksi Itä-Lapin alueelle, olin kolmas tähän tehtävään palkattu. Parhaimmillaan 1970-luvulla meitä oli 6 henkilöä Lapissa näitä tehtäviä hoitamassa, ja koko maassa 15–16.

Tästä alkaa oma henkilöhistoriani erävalvonnan parissa. Ensin vuodet 1966–969 Itä-Lapin alueella. Syksystä 1969–1977 Inarissa. Välillä poliisina ja yksityisyrittäjänä, kunnes toinen jakso erävalvojana 1987–2000 Pudasjärvellä ja Sodankylässä, eläkkeelle siirtymiseen saakka.

Tullessani 1966 tähän tehtävään Itä-Lapin alueelle oli tietoisuus siitä, että metsähallituksen luvat tulee olla, varsin hyvin levinnyt alueen ihmisten keskuuteen. Toki luvattomuutta esiintyi, mutta painopiste valvonnassa alkoi siirtyä entistä enemmän laillisuusvalvontaan. Samoihin aikoihin moottorikelkka oli tullut kuvaan mukaan, jonka käyttö erilaisiin metsästysrikoksiin lisääntyi. Aluksi moottorikelkka oli sallittu mm. karhun kevätpyynnissä, kunnes 1968 kelkan käyttö kiellettiin. Tämän jälkeen moottorikelkka onkin ollut yleisin rikoksenteko-väline hirven, karhun, ahman ja suden metsästyksessä, niin luvallisena kuin luvattomana aikana.

Niinpä toimintaa jouduttiin suuntaamaan lupavalvonnan lisäksi laillisuusvalvontaan ja entistä enemmän myös ns. maastotutkintaan. Läänissä toimi vielä 1970-luvulle saakka Liikkuvaan Poliisiin sijoitettuna kolme eräpoliisia, joiden kanssa tehtiin paljon yhteistyötä. Järjestettiin valvontaiskuja, suoritettiin rikostutkintaa, tehtiin yhteisiä valvontamatkoja. Kun eräpoliisilaki 1970-luvulla lakkautettiin on valvonta Liikkuvassa poliisissa jäänyt yhdeksi tehtäväksi muiden joukossa ja on mielestäni tänä päivänä suuntautunut enemmän pistokokeen luontoisiksi tarkastustapahtumiksi, jolla ei erärikollisuutta saada kuriin.

Erävalvonta työnä on erittäin pitkäjänteistä toimintaa, joka vaatii useamman vuoden perehtymisen oman alueensa tuntemiseen, tuntea maastot ja ihmisten käyttäytymisen erämaissa. Niin sanottu luonnonkirjan lukeminen on oma taitolajinsa. Varsinkin Lapin oloissa se nousee omaan arvoonsa.

Se on myös palvelu- ja valistustyötä, joka tavoittaa kohteensa suorassa toiminnassa. Tässä mielessä se sopii erittäin hyvin Metsähallinnon uudessa organisaatiossa Luontopalveluissa suoritettavaksi tehtäväksi, varsinkin kun suurin osa luonnonsuojelun piirissä olevista alueista on sen hallinnassa. Näyttää siltä, että luontoon liittyvä rikollisuus ei ole vähentymässä. Pääasiassa se suuntautuu valtionmaille, koska yksityisen mailla on suurempi ilmitulemisen vaara.

Hiukan näkemyksiä valtuuskysymyksiin

Olen hiukan huvittuneena lukenut lehdistä ja kuullut radiosta sitä keskustelua, joka syntyi metsähallituslakia uudistettaessa erävalvonnan poliisivaltuuksista. Ikään kuin se olisi ollut uusi asia, vaikka rajoitetut poliisivaltuudet ovat olleet toiminnan alusta lähtien. Aluksi lääninhallituksen myöntäminä oman läänin alueelle. Myöhemmin sisäasiainministeriön myöntäminä koko maassa metsähallituksen maita ja vesiä koskevina.

Valtuuksiin sisältyi 2000-luvulle saakka suora rangaistusmääräyksen ja rikesakon määräämisoikeus eli ns. suppea esitutkintaoikeus erikseen määrättyjen luontoon liittyvien lakien valvonnassa.

Henkilöön puuttuminen vaatii aina hyvän koulutuksen lisäksi kenttäkokemuksen, miten ihminen kohdataan. Vanha sanonta ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” pitää erityisesti näissä erävalvonta kohtaamisissa.

Poliisivaltuuksien käyttö vähäisissä rikoksissa ja rikkeissä, joista kuitenkin laki säätää rangaistuksen, on parasta asiakaspalvelua kun se voidaan hoitaa suoraan paikanpäällä.

Toisaalta tarvitaan sellaista maastokelpoista henkilöstöä, joka suuremmissa erärikoksissa on poliisitutkinnan apuna maastotutkimuksissa ja tarvittaessa pystyy tallentamaan ja keräämään sellaista tietoa, jolla on tutkinnallista merkitystä. Ei myöskään maastossa liikkuvan, poliisivaltuuksin toimivan erävalvojan ennalta estävä vaikutus ole vähäinen erärikosten ehkäisyssä.

Mikäli tämän hetkisiltä poliisikoulutuksen saaneilta henkilöiltä otetaan poliisivaltuudet pois, johtaa se ennen pitkää siihen , että koulutettu henkilöstö hakeutuu metsähallituksen erävalvonnasta pois. Palataan tilaan, josta 1960-luvulla pyrittiin pois. Valvontaa valtionmailla ei tee kukaan.

Tarvitaanko Metsähallituksen mailla erävalvontaa

Ministeri Rajamäki on aivan viime päivinä puuttunut erärikosten lisääntymiseen ja niistä annettavien tuomioiden koventamisvaatimuksiin, joten sillä taholla näytetään ymmärrettävän valvonnan tärkeys ja laittomuuksien pois kitkeminen.

Metsähallitukseen suurena valtionmaiden ja laajojen luonnonsuojelualueiden haltijana kohdistuu tulevaisuudessa entistä suurempi paine.

Miten alueiden suurpeto- ja riistakannat valvotaan erilaisten EU-vaatimusten mukaisesti?

Minkälaisia valvontapaineita aiheuttavat laajentuvat eri tasoiset suojelualueet?

Eikä valvonnan tarve osoita vähenemistä muussakaan metsästyksessä ja kalastuksessa.

Maasto-ja vesiliikenne lisääntyy ja luo valvontatarvetta.

Metsähallituksen erävalvonnan perustamiseen johtaneet syyt ovat alkuaan olleet lupamyynnistä johtuvia. Eikä oikein koskaan ole painotettu sitä, että se on samalla mitä suurimmassa määrin myös laillisuuden valvontaa. Samalla se on myös valtion lupahallinnon valvontaa (metsästyskortit, kalastuskortit, aseen hallussapitoluvat yms.)

Aina voidaan keskustella siitä mikä organisaatio tämän tehtävän hoitaa ja millaisin valtuuksin. Metsähallituksessa näihin tehtäviin palkatut miehet ovat saaneet tehdä tätä työtä ja erikoistua eräasiantuntijoiksi, joita arvostetaan ja joiden puoleen eräasioissa käännytään. Toisin on käynyt poliisiorganisaatiossa sen jälkeen kun siihen erikoistuneiden eräpoliisien virat lopetettiin. Erä asioiden taitajia on vähän ja selvitettyjä juttuja olisi vielä vähemmän ilman metsähallituksen erätarkastajien toimintaa.

Metsähallituksen erävalvonta on yli 40 vuoden ajan toiminut moitteettomasti. Henkilöstön valinnassa lähinnä poliisimiehistä on onnistuttu saamaan sellainen valvontahenkilöstö, jonka toiminnassa ja valtuuksien käytössä ei ole ollut tietääkseni ylilyöntejä ja vaihtuvuus on ollut vähäistä. Muutoksia toimintoihin on toki tullut, sitä jokainen toiminta tarvitsee kehittyäkseen, niin myös erävalvonta.

Ilman valtuuksia valvoa lakeja on kuitenkin melko mahdoton tehtävä.

Teksti: Jorma Lappalainen, erätarkastaja, evp (toukokuu 2005)