Siirry pääsisältöön

Metsätöitä Pohjois-Pohjanmaalla

Metsätyöt ja uitot olivat tärkeä ansaintamahdollisuus etenkin tilattomille ja pientilallisille. Parhaimmillaan metsäsavotoille liittyi jo yli kymmenvuotiaat pojat varttuneempien sukulaistensa mukana. Iijoen vesistöalueella metsätyöt ja uitot saivat suuremmat mittasuhteet 1900-luvun alkupuolella. Tukkityömaiden yleisin yhdistelmä 1950-luvulle saakka olivat hevosmies ja hänen palkkaamansa puutavaran tekijät. Ajurin tehtävänä oli kuljettaa metsästä kaadettu ja kuljetettavaksi työstetty puutavara uittokelpoisen vesistön jäälle tai rannalle lanssiin. Savotoilla työskentelivät myös eriasteiset työnjohtajat, mittamiehet, kämppäemännät ja muonittajat.

Keskitalven ankarissa olosuhteissa hakkuri oli palstallaan aamupimeästä iltapimeään. Palstan ensimmäisenä työnä tuli avata palstatie leimikon keskustielle. Usein hämärässä ahertaneet puiden kaatajat joutuivat katsomaan tulitikulla, onko puussa leimaa vai ei. Iltahämärät paiskittiin vielä päivän viimeisen kuorman kanssa, sillä ajurille oli tehtävä lasti kuljetettavaksi seuraavalle aamulle.

1900-luvun alkupuoliskolla tukkipuut kaadettiin vielä kahden miehen vedettävällä justeerilla. Puut katkottiin pokasahalla ja karsittiin kirveellä. Kyläasutuksista usein kaukana sijainneilla savotoilla viivyttiin usein kuukausia käymättä välillä kotipaikkakunnalla.

Perinteistä pyyntikulttuuria

Kierikin ja Pudasjärven seuduilla on pitkät metsästämisen perinteet. Ympäristöstä löytyy runsaasti vuosituhansia vanhoja peuran ansakuoppia ja purnuja, joissa lihoja on säilytetty, sekä vielä nähtävissä oleva pienpetoansakin. Kun edetään muinaisista ajoista 1900-luvun alkuun, alueella pyydystettiin edelleen pääasiassa kettuja ja oravia vanhoin menetelmin. Ketuista ja oravista käytettiin hyväksi niiden arvossa olevat turkit, mutta monista muista saaliseläimistä otettiin tietysti myös liha ravinnoksi. Lisäksi suurimpien nisäkäspetojen metsästystä tuettiin poropaliskuntien myöntämillä tapporahoilla ja päiväpalkoilla.

Elinkeinon kannalta tärkeiden turkiseläinten metsästys keskittyi pääasiassa talviaikaan. Tuolloin pyydystetyn turkiseläimen turkki oli pitempää, tiheämpää ja kiiltävämpää, ja siitä maksettiin parempaa hintaa kuin muina vuodenaikoina. Etenkin oravilla saattoi tienatakin, sillä kurreja esiintyi metsissä ajoittain runsaasti. Aina 1950-luvulle saakka oravia metsästettiin mieluiten pienoiskiväärillä. Saalista pyrittiin ampumaan päähän arvokkaan nahan säästämiseksi.

Kettujen pyydystäminen keskittyi haaskapyyntiin sekä erilaisten ansojen käyttöön. Jalkarautoja ja myrkkysyöttejä viriteltiin usein kettujen kulkureiteille. Toisinaan käytettiin myös vanhempaa konstia eli käpälälautaa. Siinä syötti asetettiin metsään veistettyyn kolmihaaraisen ansan keskimmäiseen ja pisimpään seipääseen, jota tavoittelemalla repolainen juuttui etukäpälistään haarojen välisiin teräviin rakosiin.

Karhujen pyydystämiseen liittyi paljon taikauskoa, pelkoa ja kunnioitusta. Samaten onnistuneen saalistamisen jälkeisissä karhupeijaisissa noudatettiin ankaraa koodistoa ja tiettyjä rituaaleja. Yleisin metsästystapa oli paikantaa mesikämmen talvipesäänsä ja peitota metsän kuningas pesänsä suulle usean miehen voimin. Karhua houkuteltiin myös haaskoilla, joiden läheisyyteen rakennettiin ampumapiilo, puinen karhunloukku tai itselaukaiseva ase.

Riistalinnuilla oli merkittävä osa liharavinnon ylläpitäjänä talouksissa ja kauppatavaranakin vielä 1900-luvun alkupuolella. Lintuja ansoitettiin satimilla ja rihmoilla sekä varsinkin syksyisin ampumalla koiran haukkuun ja talvisin latvalinnustamalla. Myös metsälintujen soitimet ja vesilintujen sulkasato helpottivat metsästystä.

Ansapyyntimaastoiksi valikoituivat useimmiten maiden reunamat sekä pienten vesistöjen rantamat. Ansat viriteltiin lintujen oletetuille kulkupaikoille, ja sivuille aseteltiin lintuja ansaan ohjaavia risuja. Kullakin pyydystäjällä oli omat perinteiset ansastuspaikkansa, joihin ei muilla ollut menemistä. Ansakierroksella saattoi olla jopa useita satoja pyydyksiä, jotka käytiin määräajoin kokemassa. Syksyltä 1930 on löytynyt kirjoitus, jossa kerrotaan erään tuvan lasten saaneen virittämillään ansoilla yli 200 metsoa ja teertä.