Tarinat
Perinteistä metsätaloutta
Kivijärven ja Perhon pienriistakohteissa on nähtävissä runsaasti merkkejä menneestä metsätaloudesta. Seudun useat uiton, tervanpolton ja hiilenvalmistuksen jäänteet kertovat alueen historiasta ja elinkeinoista olennaisimman. Harvat kuitenkaan tietävät enää, mitä kaikkea metsäsavotoilla tehtiinkään.
UITTO
Puutavaran uiton pitkät perinteet jatkuivat Suomessa aina 1990-luvun alkupuolelle saakka. Uitossa puutavara kuljetettiin hakkuualueeltaan vesiteitse sen käyttöpaikaan eli sahalle, paperituotantoon tai sellun valmistukseen. Uitto oli Suomen joissa ja puroissa niin yleistä, että miltei jokainen uittokelvollinen vesistö on toiminut jossain vaiheessa puutavaran kulkureittinä.
Puut uitettiin virtaavassa vedessä irrallisina pölkkyinä. Järvien jokisuissa uitetut rangat pantiin lauttoihin. Järvitaipaleilla käytettiin mies- tai hevosvoimin kelattuja lauttoja ja myöhemmin myös moottoroituja hinaajia.
Useimmissa joissa ja puroissa on edelleen jäljellä merkkejä patoamisesta sekä uittoruuhien ja tukkipuomien käytöstä. Padoilla nostettiin veden pintaa uiton helpottamiseksi, kun taas tukkipuomit ja uittorännit ohjasivat kelluvia puita oikealle reitille.
Uittokämpillä vallitsi tukkijätkäkulttuuri, josta riittää tarinoita ympäri Suomen. Vaikka vonkamiesten työpäivät olivat pitkiä ja raskaita, väritti omanlaisensa huumori väsyneitä miehiä ahtaiden kämppien hämyisessä valossa.
TERVANPOLTTO
Tervaa valmistettiin pihkaisista mäntypuista, ja sitä käytettiin Suomen kotitalouksissa vielä 1900-luvun lopussa. Vanha sanonta neuvoi tervaamaan kotona kaiken puusta tehdyn paitsi lusikoita. Pääasiassa tervaa hyödynnettiin kuitenkin laivojen ja veneiden pinnoissa sekä Suomen länsirannikon tervakaupungeissa, joissa kaupankäynti oli alalla vilkasta 1800-luvulle saakka. Tervalle oli käyttöä myös kansanlääkinnässä tervahöyryn muodossa.
Tervaa saadaan kuivatislaamalla puuta kovassa kuumuudessa. Valmis tuote on tummaa, paksua ja öljymäistä nestettä. Suurimittaisessa tuotannossa valmistelut aloitettiin jo neljä vuotta polttoa aiemmin, jolloin kasvavia mäntyjä kuorittiin eli kolottiin usean vuoden ajan. Kolottu, kuoreton pintapuu alkoi voimakkaasti pihkoittumaan. Neljän vuoden pihkoittumisen jälkeen puut kaadettiin, ja kuorittu osa korjattiin talteen polttoa varten.
Itse tervahauta oli maahan kaivettu kuoppa, jonka pohja oli ennen polttoa tiivistettävä tervanpitäväksi luonnonsavella. Kuivat tervakset ladottiin hautaan keoksi niin, että päät osoittivat keskipistettä kohti. Tämän jälkeen tervakset peitettiin nurin päin asetetuilla mättäillä ja päälle levitettiin kerros multaa hapen saannin vähentämiseksi. Lopuksi hauta sytytettiin, ja avotuli tukahdutettiin kytemiseksi.
Usean vuorokauden kyteminen vaati miehiltä prosessin jatkuvaa tarkkailua. Tervahauta oli suojattava tuulelta ja pidettävä tiiviinä. Haudan liiallinen ilman saanti oli estettävä. Mikäli savu muuttui tummaksi, mättäiden ilma-aukkoja oli pienennettävä. Kun kyteminen oli jatkunut riittävän monta päivää, laskettiin ensimmäinen tervaerä haudan pohjalta onttoa puuputkea pitkin haudan ulkopuolella sijaitsevaan halssiin. Halssin puolella terva laskettiin viimein jopa satalitraisiin tervatynnyreihin.
HIILEN VALMISTUS
Hiiltä valmistettiin hiilimiiluissa. Hiilen poltto vaati paljon tilaa ja puuta, sillä miilujen keskimääräinen ympärysmitta oli noin 30 metriä ja ladottavat halot kolmen metrin mittaisia. Miilun paikaksi valittiin korpi, jossa oli sopivia puita ja joka sijaitsi kaukana asutuksesta. Polton ohessa vapautuvasta runsaasta savusta oli nimittäin haittaa asukkaille. Itse polttaminen vaati tarkkaa ladontaa ja palamisen jatkuvaa tarkkailua, sillä niistä riippui miilusta saatavan hiilen määrä.
Kun halot oli aseteltu miiluun, puut peitettiin havuilla, ja niiden päälle aseteltiin vielä kerros multaa tai turvetta jättäen sivuille ja päällysosalle aukot. Miilun sytyttämisen jälkeen päällysaukko tukittiin turpeella. Miilun poltto kesti noin kolme viikkoa, minkä aikana miilunpolttajan tuli huolehtia ympärivuorokautisesti tulen oikeanlaisesta kytemisestä. Miilun jäähdyttyä hiilet lapioitiin tilapäisiin suojiin tai toimitettiin suoraan rautaruukille. Moniviikkoisen prosessin jälkeen alkoi uuden miilun latominen. Samaa miilunpohjaa käytettiin vuosikausia.