Blogi
Jani Suua

Iso karhu oli ajatellut laittautua talviunille. Sinne kuusikkovaltaisen vaaran pohjoisrinteille se oli kaivanut pesän itselleen talven varalle. Juuri siihen paikkaan, josta lumi sulaa keväällä viimeisenä. Olipa viisaasti pohtinut tuota seikkaa. Kun vettä alkaa kerääntyä pesän pohjalle merkiksi ylösnousemuksesta, on ympäröivässä maastossa enemmän sulaa maata kuin uppolunta. Turvallinen siitä on sitten maastoutua sen enempiä jälkiä jättämättä.

Karhu asetteli etukäpälänsä ristiin ja painoi rantapallon kokoisen päänsä käpälien päälle. Eikä aikaakaan, kun uni sieppasi ja vei nallen uniaatokset syvälle edellisen kevään kosiomenoihin. Kaukana Kainuussa saakka sen oli pitänyt reissata, jotta oli päässyt tekemään lähempää tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Viikko viikolta karhun uni syveni ja pesä sai enemmän ja enemmän eristävää lunta päällensä. Mukava siellä oli uneksia. Tästä tulisi edellisvuosien tapaan hyvä talvi.

Marraskuun kymmenes päivä Unto oli lähtenyt koiransa kanssa pyytämään viimeistä lupahirveä. Syksy oli jo pitkällä ja olemassa olevista hirvistä oli enää ne viisaimmat jäljellä. Unton vanha ja luotettava hirvenkesyttäjä Jermu löysi kuin löysikin iltapäivän puolella hirven haukuttavakseen. Unto istahti kannon nokkaan ja päätti kuunnella haukkua ainakin tunnin pari, ennen kuin lähtisi tarkistamaan, että onko otus sopiva kaadettavaksi. Alun rauhallisen haukun jälkeen Jermu innostui oikein todenteolla ja haukusta kuuli, että hirvi hätisteli koiraa kohtuullisen innokkaasti. Untolle tämä seikka tiesi lähes varmaa hirvenkaatoa. Olihan koiraan keskittyvä hirvi huomattavasti helpompi saada eräksi, kuin sellainen hirvi, joka keskittyy enemmän ympäristönsä tarkkailuun. Viiden minuutin innokkaan haukun jälkeen hirvi kuitenkin karkasi. Koira tuli jonkun ajan päästä takaisin työmaaltaan ja Unto suunnisti hämärissä autolle. Erään joen rannassa, kosken kohdalla, lumeen jääneistä jäljistä Unto päätteli, että joku jätkä siitä oli jokeen kävellyt. Jermu oli jo ehtinyt nuokin jäljet nuohota. Vastarannalta näkyi rantautumisjäljet, joten jokeen ei ollut kukaan jäänyt. Niinpä tuo seikka sai jäädä vaille sen suurempaa huomiota.

Karhu näki edelleen unta keväästä ja siitä Venäjältä tulleesta vaaleanaamaisesta naaraskarhusta. Erauspojat väistelivät ja katselivat hyvän matkan päästä noloina, kun nämä kaksi höpöstelivät lemmenleikkejään. Unen sekaan kuului joutsenten keväisiä soidinhuutoja. Jonkin aikaa huutoja kuunneltuaan karhu alkoi raotella raskaita luomiaan ja havahtui siihen tosiseikkaan, että joutsenten huudot olivatkin pahaisen rakin räksytystä. Tuo rakki oli Jermu ja se oli äkännyt karhun tämän itselleen valmistamasta pyhästä paikasta. Kunnolla herättyään karhu päätti näyttäytyä ja kömpi pesästä ulkopuolelle esittäen samalla Jermulle väkevän mielipiteen siitä, että tämän olisi viisainta poistua pesän luota, ja samalla mielellään koko vaaranrinteestä.

Kokeneena koirana Jermu ilahtui moisesta rehentelystä ja otti haasteen vastaan, aivan kuten eräkoirilla tapana on. Jermu pani parastaan ja haukku kiivastui entisestään. Tätä viisas luonnon luoma ei hyvällä katsonut ja niinpä karhu ymmärsi itse poistua vaaranrinteestä pikimmiten. Elämä oli opettanut, että pahaista rakkia seuraa aina jossain vaiheessa kaksijalkainen, jolla vain harvoin on hyvät aatokset mielessä. Muutaman kerran nuorempana uskalikkona oli ollut vähällä, että tuo kaksijalkainen olisi tehnyt ylimääräisen reiän karhun turkkiin. Elämä oli opettanut, että koirien kanssa ei passaa jäädä pidemmäksi aikaa pelehtimään.

Karhu suunnisti koilliselle. Se lähti pesän edustalta laukalla ja päätti porskauttaa ensimmäisenä läheisen joen yli. Kosken kohdalta tietysti, koska siitä oli kokemusta, että nuo ihmisen ystävät eivät useinkaan seuraa perässä virtavesien yli. Ennen joenrantaa välimatkaa oli tullut jo hyvänlaisesti ja laukka oli vaihtunut normaaliin tallusteluun. Karhu sai ylittää joen rauhallisesti astellen ja jonkin aikaa joen takana kuunneltuaan se varmistui, että hännystelijä ei ollut uskaltautunut hyiseen koskeen. Matka jatkui kohti laajoja suoalueita.


Kuva 1

Vajaan viikon kiertelyn jälkeen karhu tuli siihen tulokseen, että unipaikka on löydettävä. Kairassa oli hiljaista ja jatkuva päämäärätön kulkeminen alkoi nukuttaa oikein todenteolla. Karhu saapui Olvassuolle ja tarkemmin sanottuna Pyllistyksenmaahan. Siihen loppui karhulta menohalut.

Pesää ei ollut, eikä liioin niitä kuusikkorinteitäkään. Suota suon perään ja vähäisiä kuivanmaan kannakkeita. Routaiseen maahan pesän kaivaminenkin olisi työlästä. Pesänmenetyksen lisäksi evakkoon lähtö oli tuonut toisenkin ongelman. Kun joutsenet aikanaan kailottavat kevättä ja on aika nousta unilta, niin pihkatapin punnerruksen jälkeen nälkä tulee olemaan valtaisa. Ollapa itse puoli vuotta syömättä.

Evakkopaikan lähellä oli ollut puroon kätkettynä porohirvas. Tämä auton pökkäämä poroparka oli päätynyt karhun siirtämänä puron pohjaan muhimaan ja kevättä odottamaan. Nyt tuo gurmee-ateria oli kuitenkin jo niin kaukana, että talviunien jälkeen voimat eivät riittäisi palaamaan alkuperäiselle pesäpaikalle ja tuon puron tuntumaan.

Karhu istui rämemännikössä ja ihmetteli illan vaihtumista yöksi. Suuret lumihiutaleet leijailivat hitaasti maahan ja tunnelma oli hypnoottinen. Raskaat luomet lupsahtelivat unettavasti ja ne pysyivät yhä pidempään ja pidempään suljettuina. Viimeisinä aatoksina karhu muisti, kuinka huhujen mukaan Olvassuon maisemat olivat olleet useinkin karhuille vaarallista aluetta. Moni kontio siellä oli henkensä heittänyt vuosikymmenten saatossa. Seuraavana aamuna maisemissa ei näkynyt sen kummemmin karhua, kuin sitä karhun mahdollista keväistä ensiapettakaan. Uusi valkoinen lumivaippa peitti maastot, eikä yön tapahtumista jäänyt kerrottavaa kairan kulkijoille.

Metsähallituksen erätarkastaja oli tammikuun pakkasilla omilla kierroksillaan. Edellinen päivä oli mennyt Kainuun puolella ja yö oli vietetty kuusen ja kelkan väliin viritetyn louekankaan suojissa. Aamulla reitti oli jatkunut Koillismaalle, tutuille palkisille. Erätarkastajaa kiinnosti päästä jyvälle, missä syksyllä pesänsä jättänyt karhu on talviunilla. Keväällä sen liikkeitä ja edesottamuksia olisi hyvä seurata myös viranomaisen silmin. Tiedossa oli, että syksyllä pesästä evakkoon lähtenyt kookas karhu oli ylittänyt pitäjäinrajan ja se olisi jäänyt unille mahdollisesti Pudasjärven puolelle. Eräällä avosuolla kaksi tolvanaksi luokiteltavaa kelkkailijaa oli ahdistellut kahta hirveä. Jäljistä päätellen tapahtumasta oli kuitenkin kulunut jo useampi päivä. Oli selvää, että tuollainen ylimääräinen pakkoliikunta tammikuun pakkasilla ja uppolumessa ei voinut olla hyväksi varsinkaan kantavalle hirvinaaraalle. Hirvet oli tarkoituksella ajatettu aavalle ja sen jälkeen niitä oli painostettu kelkoin pysymään aavalla suolla. Pyllistyksenmaan jälkeen pesänetsintä sai tältä erää riittää.

Karhu oli vaipunut marraskuun lopussa syvään uneen. Tammikuussa sen oli määrä kääntää kylkeä. Kyljenkääntö oli kuitenkin mahdottomuus, sillä niin sanotussa korjuupesässä ei ollut kattoa. Kyljen kääntäminen olisi tiennyt automaattisesti sitä, että turkin päälle satanut katon virkaa toimittava lumi olisi murentunut ja kevään pitkät pakkasjaksot olisivat tehneet talvehtimisesta selviytymiskamppailun. Eräänä iltapäivänä yksinäinen kaksijalkainen ajoi moottorikelkalla 12 metrin päästä ja silloin oli lähellä, että kylki on käännettävä. Samalla olisi käännetty tuon kelkkailijan kypärä kallelleen. Tällä kertaa karhun hermot kuitenkin pitivät ja kelkan häivyttyä uni sai taas yliotteen.

Lopulta koitti kevät. Jo muutaman päivän ajan karhu oli pohtinut ylösnousemusta. Tiedossa kuitenkin oli, että jos ylös nousee, niin tuolla laajalla suoalueella lumettomat pälvialueet ovat harvassa. Hangenselkään olisi kiivettävä ja siitä ei välttämättä hyvää seuraisi. Vasen pakarakin oli jumissa, eikä mieli mettä keittänyt. Illan tullen karhu päätti, että nyt saa väkisinmakaaminen riittää. Se vääntäytyi ensitöikseen istumaan. Vaatimattoman sammalista kyhätyn pannan keskellä se istui ja muisteli hetken oikeaa talvipesäänsä. Parempi siinä olisi ollut talvi viettää. Kyljenkin olisi voinut kääntää, eikä olisi paikat jumissa. Sitten se riemastui. Suuttumus piti purkaa johonkin ja kun muuta ei ollut, niin ympärillä olevista puista piti katkoa oksat. Rungon nila päätyi karhun kitaan ja lopuksi, ikään kuin näytöstyyliin, puut piti vielä katkaista. Aikamiehen käsivarren paksuiset puut katkeilivat kuin tupakit. Seuraavaksi oli pihkatapin vuoro. Se sentään poistui oikeaa tietä ja varsin kohtuullisin ponnisteluin.

KUVA 2: jääkaappi

Karhu suuntasi Mätässuolle. Kulkureitille eteen sattuneet männyt se päätti vielä katkaista ensimmäisen sadan metrin matkalta. Se oli selvästi noussut väärällä jalalla. Marraskuisena iltana, vielä ennen uneen vaipumista, se oli käynyt tarkastamassa Mätässuon reunasta kantautuvan hirventuoksun.

Tuon tarkistuksen tuloksena ylivuotias naarashirvi joutui luopumaan hengestään ja päätyi avosuolla olevan hetteen pohjaan. Tuosta työnäytteestä ja ponnistelusta oli nyt iso ilo, sillä talven yli jääkaapissa muhinut hirvi toisi hyvän startin kevään koitoksiin.

KUVA 3: korjuupesä

Erätarkastaja ja poliisi löysivät kevään yhteisellä reissullaan tuon karhun korjuupesän. Erätarkastaja muisteli, että muutamaa kuukautta aikaisemmin hän oli ajanut paikan ohi, mutta silloin paikalla oli ollut pelkkä puhdas hanki. Jos tuon "mättään" päältä olisi tullut ajettua, niin kelkan telamatto olisi varmaan karhulta syyhyn poistanut. Sen jälkeen syyhy olisi voinut poistua myös erätarkastajan selkänahasta.

Onneksi sinunkaupat olivat jääneet tekemättä. Muutama sata metriä korjuupesästä löytyi hete hirvenraatoineen. Karhu oli ollut raadolla useamman päivän ja talvesta oli siis selvitty. Karhu katseli Siliäsalmesta erätarkastajaa ja poliisia. Nämä olivat kuitenkin niin hirvensorkkien lumoissa, että eivät huomanneet karhun pistävää tuijotusta.

Kaukaa luoteelta Mätässuota kuului lähestyvän kelkka. Se tuntui tulevan suoraan erätarkastajaa ja poliisia kohti. Karhu päätti, että hirvenroippeet saavat jäädä virkavallan edustajille. Matka jatkui kohti rauhallisempia salomaita ja kohti kevään leppeitä tuulia.

Että samoja luonnon luomia tässä ollaan karhun kanssa. Molemmilla on toisinaan tapana nousta väärällä jalalla.